Yöllisiä mietteitä elämäni rakkaudesta

Taaskaan en saa unta. Olen viime öinä kärsinyt rankasta unettomuudesta, minkä takia nukkuminen on usein venähtänyt puolen päivän yli. On myös paljon päiviä, jolloin kiskon itseni ylös velvollisuuksia hoitamaan ja torkun sitten sohvalla… Eilen aamulla olisi ollut terapia, mutta peruin sen viime hetken tekstiviestillä ja jatkoin unia. Tiedä sitten menikö viesti edes perille, mutta yhden tunnin yöunien voimin en keskustaan asti olisi päässyt…

Suurimmat syyt unettomuuteen ovat kuumuus, ajatukset ja nälkä. Ruokailutottumukseni ovat jo ties kuinka monetta vuotta retuperällä. Rakas vaimo kokkaa kyllä maailman parasta kotiruokaa, mutta välipalat, iltapalat ja aamupalat ovat vuosia olleet poissa päiväjärjestyksestäni.

Mitä sitten öisin mietiskelen tässä sängyssäni, nukkuvan vaimoni vieressä, selälläni maaten, mustaa kattoa tyhjällä katseella tuijottaen? No ihan kaikkea. Elämää, pahoja asioita, hyviä asioita. Usein tirautan kyyneleen jos toisenkin ajatteluni myötä, nukkuvan maailman tietämättä. Mietin, miten monelle olenkin velkaa milloin mistäkin asiasta. En välttämättä rahaa, vaikka sitäkin. Mietin miten paljon pahaa on tapahtunut. Mietin, miten paljon hyvää on tapahtunut.

Erityisesti mietin miksi ja miten olen tässä tilanteessa nyt. Olen yllättynyt siitä miten hyvin asiat loppujenlopuksi ovat. Ajattelen tytärtäni Lottaa ja pakahdun onnesta. Ajattelen vaimoani, joka nukkuu vieressäni ja pakahdun uudelleen onnesta. Hellästi silitän ja painan kämmenelläni vaimolle taktiilin viittoman ”Minä rakastan sinua”, jota on viitottu lukemattomat määrät yhteisen polkumme alusta asti.

Ajatukseni palaavat menneisyyteen, aikoihin jolloin tutustuimme. Muistan ne päivät kuin eilisen. Silloin tapahtui ennätysmäärin pahaa, mutta vielä enemmän, valtavasti hyvää. Muistan kuinka kamppailin järjen ja tunteen välillä, enkä osannut olla yrittämättä selittää järjellä tunteitani. Jälkeenpäin ymmärsin, että se on silkka mahdottomuus.

Muistan puolen vuoden tuntemisemme jälkeen olleeni Veeran luona. Katselimme toisiamme. Muistan miettineeni ja sanoneeni ”ollaan vain ystäviä”. Minuun ei ole koskaan sattunut mikään niin paljon kuin sen sanominen. Minua pelotti, enkä tiennyt mitä tehdä. En tarkoittanut mitä sanoin ja se sattui. Lähdin pois itkien, samalla nähdessäni Veeran itkevän. Itkin vielä autoon mennessäni ja sisälläni myllersi.

Äitini kysyi mikä on hätänä. Vastasin itkunsekaisin tuntein, no kun pystyisin katsomaan Veeran kasvoja ikuisesti, enkä koskaan kyllästyisi ja miksi sanoin niin ja mitä minulle tapahtuu. Äiti vastasi ”tuo on rakkautta”. Olin tuntenut sen jo ensisilmäyksestä lähtien, sen saman tunteen. Mutta koska en olut tuntenut sitä aiemmin, en ymmärtänyt sitä. Se oli liian suurta. En tajunnut miten pystyin olla koukussa ihmiseen sillä tavalla.

Kun äitini sanoi sen niin, silloin ymmärsin että järkeilyn voi unohtaa, silloin tiesin. Silloin tein päätöksen ja sisuskaluni valtasi se sanoinkuvaamaton riemun tunne, rakkaus. Lähetin saman tien Veeralle viestin rakkausrunon muodossa. Viimeistään silloin kaikesta muusta tuli toisarvoista, eikä minua enää haitannut Veeran kuurosokeus tai mielenterveysongelmat, tai koira-allergiani, tai mikään muukaan pikkuseikka. Halusin vain olla hänen kanssaan aina ja tulevaisuudessa.

Ja niin kävi. Nyt olen onnellisesti naimisissa rakastamani ihmisen kanssa ja niistä ajoista asiat ovat paljon paremmalla tolalla. Huomenna vietämme toista hääpäiväämme. Tämä on sinulle, rakkaani. Hyvää yötä kullannuput.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää