Vuosikymmenen viimeinen

On viimeinen päivä vuonna 2019. Vuosi on ollut elämäni hirveimmästä päästä, mutta paljon hyvääkin on tapahtunut. Ihan helposti ei saa ajatuksia kasaan tästä vuodesta, mutta ei varsinkaan koko vuosikymmenestä. Olen pyrkinyt kirjoittamaan vuoden viimeisen kirjoituksen joka vuosi vuodesta 2005 kun perinteen aloitin. Vuoden 2005 lisäksi jaksoin kirjoittaa vuoden auki myös vuosina 2006, 2007, 2008, 2009, 2010, 2012, 2013, 2014, 2017 ja viime vuonna, 2018.

Aikaisempina vuosina olen orjallisesti avannut joka kuukauden aika yksityiskohtaisestikin auki, mutta sitten taas nuorempana parikymppisenä ehti bloggaillakin useammin – oli paljon mistä ammentaa. Nyt 31-vuotiaana ei ole juuri halunnut allokoida aikaa kirjoittamiselle nettiin. Mielenkiinnon kohteet ovat siirtyneet ajan saatossa johonkin vähän rennompaan. Toisaalta, kirjoittaminen on rentoa, mutt… (tässä vaiheessa 10-vuotias tyttäreni Lotta keskeytti jollain koiravitsillään, I shit you not)…a vaatii oman aikansa ja rauhansa, jota perheenisällä ei todellakaan ole. Välillä kaipaan aikoja kun olin yksikseni, mutta se liittyy ainoastaan kirjoittamisrauhaan. En pysty keskittymään ajatuksiin ja tekstiin, jos porukkaa häärää ympärillä.

Tänä vuonna en kirjoita jokaisesta kuukaudesta umpia ja lampia, mutta jaan kuvia mielelläni. Niitä on mukava plärätä läpi kun tässä vaiheessa vuotta mennään. Aluksi ajattelin, että en edes vaivaudu kirjoittamaan, koska teksteihini uppoaa yleensä tunti jos toinenkin, minä kun tykkään kertoa asiat pitkästi. Joskus huonokin tapa, jota olen koittanut optimoida sellaiseksi, että vähemmälläkin sanomisella saisi asian esitettyä. On mukamas niin paljon kerrottavaa. Mukamas.

Isäni syöpä oli edennyt pitkälle tammikuussa 2019 ja vaikka päivittäinen ahdistus oli läsnä, pyrin keskittymään hyviin asioihin. Voimat olivat aika vähissä, enkä nukkunut juurikaan.

Isäni kuoli 15. tammikuuta. Tuntuu yhä kuin se olisi tapahtunut eilen. En tästä jaa enempää tekstiä tai fiiliksiä, kaikki löytyy pari päivää myöhemmin kirjoittamastani muistokirjoituksesta. Tuo hetki kuitenkin määritteli koko vuoden ja tietyllä tapaa koko tulevan elämäni. Helvetin rankkaa nähdä itselleen äärettömän rakkaan ihmisen kuolevan reaaliajassa. Ei siinä pelkkää huonoa ollut, opin paljon muun muassa tulevaisuuteen suhtautumisesta ja ajankäytöstä.

Vaikka väsymys ja suru puski päälle, oli pakko jaksaa eteenpäin. Helmi-maalis-huhti -akseli menikin sitten aika pitkälti työnteossa. Elämän oli jatkuttava.

Huhtikuussa tajusin näköni jälleen huonontuneen, noin -1 molemmissa silmissä, joten pistin isolleen ja ostin kakkulat ihan sen takia, että kalliita laseja ei kehtaa lojuuttaa yöpöydällä. Sillä tiellä olen ja on tullut pidettyä. Piilareitakin koetin välissä, mutta ne ei ole aamu-unisen ja -kiireisen juttu.

Klassiset jokavuotiset TCBW:t ja Steelfestit tuli myös vietettyä 2019. Eri blogeihin ja medioihin tuli suollettua myös paljon tekstiä, mutta näitä en sen tarkemmin erittele tässä.

Kesäkuussa julkaistiin myös yrityksemme uudet kotisivut. Hyvät tuli. Olutsatamoista ja muista voi lukea olutblogistani.

Heinäkuussa tuli lomailtua. Kävimme myös Kajaanissa sukuloimassa. Heinäkuussa laitoin myös talouteni tasapainoon, tässä kirjoitus aiheesta.

Elokuu meni pitkälti töissä, kaljoissa ja lenkillä. Oli meillä upeat firman tuparitkin.

Syyskuu oli henkisesti tärkeä kuukausi. Vein isäni syntymäpäivänä tuhkat Har Adarille Israeliin, jonne heitin ne tuulen vietäväksi. Tuo hetki säilyy ikuisesti muistoissani. Tästä Instagram-highlightista voit katsoa reissun jokaisen hetken.

Syyskuusta ei ole hirveästi sanottavaa. Saatiin Arcade-masiina toimistolle, pääsin ystävien kanssa saunomaan puusaunaan. Muistoja ei jäänyt valokuviksi asti.

Lokakuussa otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin siisteysintoilun ja päätin ryhtyä noudattamaan oikeasti minimalistista elämäntapaa. Tyhjensin häkkivaraston, myin kaikki turhat tavarat pois.

Marraskuussa täytin 31 vuotta, enkä edes kirjoittanut klassista kirjoitustani vanhenemisestani. En pitänyt sitä minään. Olisinko kaljalla käynyt, that’s it. Marras-joulukuussa muutenkin tuli lähinnä tahkottua töitä sumussa. Mitä lähemmäs loppuvuotta mennään, sitä vähemmän olen edes ottanut valokuvia. Kiinnostuskiikarit ovat olleet hukassa.

Mitä toivon vuodelta 2020? Vähemmän paskaa, kaikin puolin. Vähemmän muiden arvostelua, vähemmän itsekritiikkiä, vähemmän negatiivisuutta. Enemmän positiivisuutta, rohkeutta, iloa itselle ja muille. Voi olla sananhelinää, mutta sitä tosiaan toivon, itseltäni ja muilta.

Ensi vuonna aion jättää alkoholia vähemmälle ja keskittyä johonkin merkitykselliseen, kuten kirjan kirjoittamiseen, jonka olen jo aloittanut. Tein jo tänä vuonna aktiivisesti työtä sen eteen, että karsin elämästäni rampauttavia, haitallisia sekä turhia asioita, ihmissuhteita sekä projekteja, jotka eivät kanna pitkälle. Tällä linjalla aion jatkaa myös vuonna 2020.

Vuosi 2019 ei ollut ehkä elämäni rankin, mutta paskimmasta päästä silti. Vuosikymmen 2010-2020 on ollut tapahtumarikas. Vuodet vierii niin vauhdilla, että en itsekään pysy perässä. Tuntuu oudolta, että on uusi vuosi. Kiitos vuodesta 2019 ja nähdään taas ensi vuonna!

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää