Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 16 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 20-vuotias.
Sain vihdoinkin takaisin tavan kirjoittaa syvemmistä asioista konkreettiseen päiväkirjaan. Terapiasta tipahtaa puolikas pois kun kirjoittaa pelkästään pinnallisesti nettipäiväkirjaan. Se on saattanut pahentaa masennustani, nimittäin aiemmin kirjoitin aina kirjaan ne asiat joita en kirjoittanut blogiin. Tänään kirjoitin ensimmäisen merkinnän oikeaan päiväkirjaani ja se tuntui hyvältä. Tuli mieleen yksi vertauskuvakin, mikä on ehkä minun kohdalla epäsopiva – mutta kuitenkin: Alkoholistit käyvät AA-tapaamisissa, joissa kerrotaan asiat tiivistettynä kaikelle kansalle. AA-tapaamiset ovat kuin tämä nettiblogi, pintapuolisesti kerrottuna asiat kasvottomille kuuntelijoille, lähes nimettömänä, eikä kukaan ole syyllistämässä ketään mistään. Sitten on tukihenkilö, joka auttaa enemmän ja jolle kerrotaan syvemmät asiat. Tämä on sitten tuo toinen puoli, eli käsin kirjoittaminen syvimmät tuntemukset ja tapahtumat omaan kirjaan jota ei lue kukaan muu – paitsi se kaikista lähimmäisin. Ehkä huono vertaus mutta jotenkin osuva, vaikka tulikin nopeasti ja ensimmäisenä mieleen. Usko pois, minulla kirjoittaminen on puhumisen lisäksi se viimeinen silaus mikä auttaa hoitamaan masennusta – vaikka se saattaa ärsyttää ja suututtaa muita ihmisiä.
Sen olen huomannut että mitä enemmän kuuntelee muita ihmisiä ja muokkaa itseään muiden mukaiseksi, sitä enemmän oma hyvinvointi heikkenee. Tietysti on niitä oikeitakin ihmisiä ja mielipiteitä mutta kun niitä tulee tarpeeksi niitä ei osaa erottaa. Tämä on yksi syy siihen miksi otan nykyään asioita helpommin itseeni kuin ennen. Ja miksi masennun helpommin kuin ennen. Ja myös masennuksen paheneminen vaikuttaa näihin. Ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Minua ei juuri nyt edes masenna – itse asiassa olen oikein iloinen – mutta halusin kertoa teille hieman syitä ja seurauksia tänään. Ärsyttää muuten kun jotkut ajattelevat niin että ne ketkä sairastavat masennusta eivät saisi olla päivääkään iloisia, koska muuten ”feikkaavat masennuksen” tai ”eivät ole oikeasti masentuneita” – olenkohan sanonut tästä aikaisemmin.
Minua on viime aikoina (parin viikon sisällä) ollut ahdistuskohtauksia. Ne ovat suoraan sanottuna perseestä, sillä niitä voi tulla vaikka olisi kuinka fiiliksissä. Hyvänä esimerkkinä vappu. Oltiin Lidlissä ostoksilla ja minulla oli oikein kivaa. Sitten yht’äkkiä kesken ostoksen rupesi pistämään rintaa, tunsin hirveää henkistä kipua. Yritin syrjäyttää koko tilan, mutta en päässyt siitä mihinkään. Päässäni ei liikkunut juuri mitään, mutta silti ahdisti. Yritin keksiä syitä. Syiden keksiminen on ilkeää, sillä olo saattaa pahentua kun löytääkin jotain syidentapaisia ja luulee niitä syiksi – ja sitten tulee itsesyytökset – ja sitten rupeaa kuvittelemaan asioita… Ainoa asia mikä auttaa oloon on Veeran lohdutus. Ajattelin puhua näistä keskiviikkona psykiatrilleni, ehkä saan sen lievän ahdistuksen lääkityksen joka poistaa aiheetonta ahdistusta. Minulla nämä ovat nimittäin hankaloittaneet arkielämää jo.
Kaksi masennusta sairastavaa ihmistä on hankala yhdistelmä, mutta toisaalta aina on toivoa selvitä. Ja toinen on toista aina lohduttamassa – ja lohduttaessa unohtaa oman pahan olon ja helpottaa toisen oloa. Ja vaikeudet yhdistävät. Eri ihmisten masennuksessa on eri oireita mm. painon ja unen suhteen. Meillä pahimmassa tapauksessa voi olla niin että itse nukun jatkuvasti, kun taas Veera nukkuu juuri ollenkaan. Se on huono homma kun toinen kaipaa juttuseuraa niin on itse liian väsynyt. Toisaalta tätäkään paradoksia ei ole tapahtunut kuin kerran tai pari. Yleensä uniongelmistakin selvitään ainakin ajoittaisesti. Ja jos ajatellaan positiivisesti niin syksyn pohjamudista ollaan tultu parinkin vuoren verran ylöspäin. Vielä pitäisi päästä sinne sataan prosenttiin niin masennus olisi lopullisesti poissa.
Kuten sanoin, en tiedä edes miksi nyt halusin blogata näistä. Ehkä halusin tehdä viimeisen silauksen asiasta tuon konkreettisen kirjoittamisen jälkeen, ennen kuin voin hyvillä mielin unohtaa koko asian. Haluankin unohtaa ja unohdankin. Nyt on hyvä olo ja se on tärkeintä. Toivottavasti en valvo koko yötä kun olin viimeksi vuoteessa 16 tuntia putkeen (jonka ajasta nukuin murto-osan, tai sitten suurimman osan – en tiedä kun nukuin niin huonosti/hyvin). Tästä selvitään. Hyvillä mielin eteenpäin.
Olen muuten nähnyt ihmisiä enemmän. Ulkona on ollut lämmintä eikä ole tehnyt mieli olla sisällä. Veerakin on nähnyt kavereita joka päivä. Olen hänestä erittäin ylpeä. Itse asiassa Veera on ollut henkisesti paremmassa kunnossa kuin minä. Mutta kaikki on puhuttu ja purettu, tässä vaiheessa vain jälkipuin asiaa itseni kanssa – ja teidän lukijoiden kanssa. Tietenkään ette tiedä asioiden taustoja, mutta ei tarvitse tietääkään. Niistä kirjoitan aina ja iänkaikkisesti erikseen omassa pienessä kirjassani. Mustekynäjälki jotenkin maagisesti siirtää kynän mustesäiliöstä pahan olon tuntemukset paperille ja sitä kautta poistaa ne sisimmästä. Kirjoittaminen on aina ollut minun tapani ja keinoni purkaa oloja ja tuntemuksia. Ja hyvä tapa onkin – ei vahingoita ketään. Ärsykkeet ovat eri asia, mutta ei tarvitse lukea jos tietää ärsyyntyvänsä. Saatiin muuten asunto. Siitä kerron lisää myöhemmin. MM-Kisat alkoivat, Suomi-Saksa. Ruokaa saatava nyt heti. Hyvää alkanutta kesää ja loppunutta kevättä.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
