Se helppo r-sana

Tykkään lukea Vauva-lehden isäpalstaa. Tällä kertaa sivulle pääsi helsinkiläinen toimittaja Tuomas Enbuske, otsikolla ”Se vaikea r-sana”. Enbuskella on 7 kuukauden ikäinen tyttövauva. Artikkelissa käsitellään ”vaikeaa r-sanaa”, verbiä ”rakastaa”. Miehet ovat stereotyyppisen käsityksen mukaan sellaisia, jotka eivät ”puhu eivätkä pussaa”. Perheissä miehet osoittavat rakkautta mieluummin muulla tavoin, kun sanotaan suoraan että ”minä rakastan sinua”. Se että rakastaa toista ilmenee usein pelkällä puhumisella tai olemalla kiinnostunut toisen asioista. Usein se myös ilmenee huolenpitona ja muulla vastaavalla. Enbuske kuvaileekin seuraavasti:

Rakkautta on ollut se, kun isäni on auttanut minua veroilmoituksen teossa, kun hän on laskenut vähennykset ja tulot sentin tarkkuudella ja tullut ensiasuntooni kokoamaan kirjahyllyäni. Isäni on diplomi-insinööri. Minullakin on vähän diplomi-insinöörin luonnetta; kaikkea ei tarvitse sanoa, eikä rakkautta hokea.

Tykkään Vauva-lehden isyysjutuista sen takia että niihin on usein niin helppo samaistua. Tälläkin kertaa koin valtavia yhteneväisyyksiä Enbusken tapauksen kanssa. Meilläkään ei kotona miesten kesken paljon rakkautta hoettu, jos milloinkaan. Isäni on tullut asentamaan asuntooni kattolamput ja auttanut asioissa joita en hallitse ja uskon myös että se on ollut hänen tapansa osoittaa rakkautta. Ja onhan niitä muitakin selkeitä tapauksia tietysti ollut. Jotenkin miehillä on vain sellainen perus-esto, että ei tule sanottua edes netin tai tekstiviestin välityksellä että rakastaa, paitsi tietysti aina vasta sitten kun on joku hätä, tai viimeinen mahdollisuus…

Aioin pitää huolen, että lapsella olisi rahaa. Kyllä, näin kylmästi ajattelin. Aloin todella pitää lapsestani vasta muutaman kuukauden jälkeen.

Itselläni raha ei ole koskaan ollut etusijalla, sillä en ole varakas – päinvastoin. Minusta on tärkeintä, että lapsella on perhe, koti, katto pään päällä, vaatteita, ruokaa, vanhemmat jotka rakastavat häntä enemmän kuin mitään muuta. Ärsyttää sellainen ajattelutapa, että ensin pitää olla talous, pää, elämä ja kaikki muut asiat kunnossa ennen kuin voi edes harkita vanhemmuutta. Entä jos niin kovasti haluaa ja on kaikki muut puitteet kunnossa? Lapsia syntyy erilaisiin perheisiin. Tietenkin ymmärrän sen pointin, jos ei ole oikeastikaan varaa tai kykeneväisyyttä kasvattamaan lasta. Mutta minulle pääasia on se, että lapsi on haluttu ja rakastettu.

Minulle lapsi on uskomattoman kaunis ihme ja maailman suloisin seurattava, jota saatan tuijottaa tuntikaupalla. Olin aiemmin vihannut kaikkea väkivaltaa, mutta nyt olin valmis vaikka kiduttamaan hengiltä sen, joka usaltaisi tehdä lapselleni mitään pahaa.

Minulla on täysin sama juttu. Olen aina ollut ajatusmaailmaltani pasifistinen, mutta jos joku yrittääkin satuttaa pienokaistani saa sen kyllä kokea nahoissaan… ristiriitaista, mutta totta.

Tähänkin näihinkin mielipiteisiin voin täysin yhtyä:

En vaihtaisi mistään hinnasta vanhempiani, enkä siis lastanikaan, vaikka olisi 30 päivän palautusuoikeus.

Sanon myös lapselleni joka ilta rakastavani häntä, ihan vaan kaiken varalta, ettei terapiateollisuus pääse sillä puutteella lastani 30 vuoden päästä rahastamaan. Ja r-sanan sanoessani myös tarkoitan sitä.

Olen aina suunnitellut tekeväni lapsia parissakymmenissä (siis 20-29-vuotiaana, ei 20 lasta sentään!), sillä kun lapset ovat 20-vuotiaita, itse on vasta hehkeä nelikymppinen. Tuntuu elämä siten hieman pidemmältä. Lotta täyttää 30. elokuuta viisi kuukautta. Kyllä se aika rientää.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää