Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 4 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 32-vuotias.
Janne kirjoitti otsikolla Digital detox – eli miksi tuhosin twiittihistoriani ja orjuutin älypuhelimeni? hiljattain. Tekstissä on erinomaisia pointteja ja perusteluita siihen, miksi digielämää kannattaa karsia rankalla kädellä. Ehdottomuus ei ole kuitenkaan koskaan ollut leipälajini ja siksi olen monestakin asiasta eri mieltä, vaikka pienissä spurteissa täysin laitteettomia päiviä vietän itsekin.
Moni viettää ”somepaastoja” tai ylipäätään taukoja nettipalveluista. Niille on aikansa ja paikkansa, mutta itse lähtökohtaisesti hieman kummaksun täydellistä ehdottomuutta digitaalisten palveluiden suhteen, sillä ne eivät loppupeleissä muuta mitään, jos ajattelusi niistä säilyy samanlaisena.
Netti on kansojen sulatusuuni, halusit sitä tai et
Taisi olla vuosi 2010 kun älypuhelinten ja äppien määrä räjähti ja jo silloin ajattelin, että eihän tästä tule yhtään mitään. Early adopter -tyyppisenä teknofiilinä en ole karsastanut jatkuvien sovellusten, somepalveluiden ja työkalujen kokeilemista ja siitä on ollut paljon hyötyä niin vapaa-ajalla kuin urallanikin. Siksi on ollut välillä haastavaa hahmottaa todelliset aikasyöpöt, kun itsekin viihdyn digimaailmassa sen verran mainosti. Tai puhutaan menneessä muodossa, viihdyin – en juurikaan enää niin paljon kuin aikoinaan. Rajansa kaikella.
Kysymys on siitä miltä digitaalinen palvelu tuntuu. On täysin järjen vastaista käyttää somepalvelua vain tavan vuoksi, jos koko ajan vituttaa. Facebookiin säännöllisesti päivittelyn lopetin jo ainakin seitsemän vuotta sitten ja jo viisi vuotta sitten kirjoitin siitä ”antisosiaalisena mediana”. Facebookia ei rampauta pelkästään sisäsiittoisuus ja sukulaiset vaan myös sen kaupallisen tekniikan ja alrogitmin mahdollistamat läyhäämiset ja negatiivista kierrettä aiheuttava taustamentaliteetti.
Twitteristä on viime vuosien aikana noussut esiin piirteitä, jotka ovat muodostaneet siitä aikamoisen törkypesän. Syytän osaltani myös Facebookista apinoituja ominaisuuksia, jotka polarisoivat provosoivimmat ja negatiivisimmat jutut feedin kärkipäähän myös heiltä joita ei itse seuraa – riittää että kaveri on tykännyt. Twitterissä on silti nopeampaa ja vapaampaa käyskennellä ja helpompi muodostaa oma pumpulinsa ja kuplansa, esimerkiksi listojen avulla voi suodattaa virtaansa paljon tehokkaammin kuin blokkailemalla tai seurattavia karsimalla.
En ole koskaan ymmärtänyt miksi ihmiset yrittävät hallita Internetin sisältöä ikään kuin se olisi oma keksintö tai paikka, jossa ei ole muita ihmisiä. Vähän sama asia kuin kansallismieliset sanovat ”ei minun Suomessa”. ”Ei minun Internetissä”. Ei internet hiljene ihmisten blokkaamisella tai palvelun vaihtamisella. Kusipäät ovat kusipäitä kaikkialla, myös netissä. Ikävät asiat eivät häviä sanojen mutettamisella tai silmien sulkemisella. Pyörisipä maailma niin, mutta helpompi olo on, kun hyväksyy sen faktan, että kaikki on vakiona paskaa.
Oivalsin jo pienenä poikana, että netti on kuin suurkaupunki, metropoli, olemme siellä kaikki, halusimme tai emme, turha sitä on suodatella tai kaunistella itselleen. Digimaailmasta ”puhdistautuminen” on kuin yrittäisi nukkua suurkaupungin ydinkeskusta-asunnossa perjantai-iltana ikkunat auki – siitä ei tule mitään, vaikka kuinka haluaisi. Parempi on vain välillä laittaa ne ikkunat säppiin (ja mielellään tulpat korviin), sulkematta ympäröivää maailmaa kuitenkaan pysyvästi pois.
Ei ehdottomuudelle – kyllä tietoisille valinnoille
Kun reilu viisi vuotta sitten DnD eli Do Not Disturb (”Älä häiritse”) -tilan päälle pysyvästi, on elämäni ollut paljon selkeämpää. Puhelimeni on vuorokauden ympäri äänettömällä, ainoastaan noin viiden elämäni tärkeimmän ihmisen puhelut hälyttävät, kaikki muut jäävät vastaamatta ja palaan tarvittaessa asiaan myöhemmin jos ei viestitse selviä. Työpäivän aikana toivon kaikki yhteydenotot sähköpostitse, koska se on edelleen paras tapa käydä asioita läpi (kaikki jotka liputtavat sähköpostittomuuden puolesta, ovat väärässä, InboxZero-kulttuuri ftw!).
Ehdottomat ratkaisut eivät nykypäivänä ja tulevaisuudessa oikein päde ja kaikenlainen äärimmäisyys ja ääriajattelu on perseestä. Tässäkin tapauksessa pätee täydellisesti hokema ”kohtuus kaikessa”, puolin ja toisin.
Siivoilulla ja vähentämisellä on paikkansa, mutta menneisyyttä et voi muuttaa
Toivoisin joskus, että ikäviä muistoja tai asioita voisi pyyhkiä pois, mutta ei niitä voi. Jo 2000-luvun puolivälissä moni kavereistani pyyhki sometilejään koska ”olen erilainen kuin silloin” tai Last.fm-tili uudella nimellä koska ”kuuntelin silloin paskaa musiikkia”. Ei se silti muuta menneisyyttäsi miksikään.
Uskon että ihminen ei pohjimmiltaan muutu ja koko elämänkaarta pitää vaalia, hyvässä ja pahassa. Itse haluan tässäkin elää tiedostaen. Rollemaa on täynnä lapsellista kuraa, jota silloin kirjoitin, enkä aio poistaa vanhoja tekstejä, vaikka aina välillä vähän hävettää. En myöskään lähde siivoilemaan valokuva-arkistojani, vaikka sieltä ponnahtaa ihmisiä, jotka ovat joko kuolleita tai joihin on sillat lopullisesti poltettu. Ne ovat osa minua, halusin sitä tai en.
Elämään ja nykyhetkeen voi keskittyä ilmankin radikaalia digipaastoa
Oltuani noin vuodesta 1995 Internetin ihmemaailmassa voin sanoa että sen noin 25 vuotta kestänyt ihmetys on huomattavasti laantunut viime vuosien aikana, vaikka edelleen jopa irkkaan päivittäin. Silti koen saavani Twitteristä ja netistä niin paljon käytännön hyötyä ja iloa arkeeni, että en voisi kuvitella olevani varsinaisesti ilman digiä ja teknologista älyä arjessani päivää paria pidempään.
Tärkeintä on, että minä päätän milloin halua lukea ilmoitukset, eikä toisin päin niin että älypuhelimeni hyökkää visuaalisesti tai audatiivisesti kimppuuni tahtomattani.
Viimeiset pari vuotta ja erityisesti vuosi 2019 alusta loppuun on sujunut yllättävän huomaamatta niin, että töistä kotiin tullessa en avaa älylaitteita ollenkaan. Välillä saatan jotain pelata tai katsoa elokuvan, mutta muun puuhastelun ja kirjallisuuden parissa saa aikaa kulumaan ilman minkäänlaista someähkyä. Sitten taas toisinaan on ihan mukava tweettaillakin.
Jos some tai netti ahdistaa, silloin on syytäkin vähentää, mutta syyt eivät ole silloin todennäköisesti somessa, netissä tai älylaitteissa, vaan suhtautumisessasi Internetin vilskeeseen. On liian helppoa vain todeta ”puhelin mädättää aivot” tai ”internet typeröittää ihmisen” tai ”Twitter on pilalla” kuin muuttaa omaa suhtautumistaan.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
