Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 15 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 21-vuotias.
Irlantilainen post-rock-kokoonpano God Is an Astronaut esiintyy Lutakossa 6.11.2009, vähän syntymäpäivieni jälkeen. Tässä keikkaa odotellessa päätin pitkästä aikaa kuunnella kyseistä melankolista mietintämusaa ja mieleeni palautuivat syksyn 2007 tapahtumat. Syksy-kevät 2007 oli minulle traumaattista aikaa ja tuntuu, etten ole purkanut asiaa vieläkään tarpeeksi. Tuohon reiluun puoleen vuoteen ehti mahtua niin paljon pahaa, mutta myös niin paljon hyvää.
Syksy 2007. Silloin itkin paljon. Ympärilläni oli paljon pahaa ja surullisia asioita. Moni ei tiedä mitä päässäni liikkui tuolloin. Syksystä kevääseen 2008 olin pahimmillani masentunut. Tuo masennus johti moneen asiaan, mm. sivarista vapautukseen ja parin ihmissuhteen katkeamiseen. Mutta ei ihmekään, minun oli todella vaikea pitää itseni koossa, kun tapahtumakierteillä ei tuntunut olevan loppua… pahimmillaan rakkaani ympärillä viiltelivät ranteitaan auki ja yhä useammalla ihmisellä ongelmat liittyivät mielenterveyteen ja alkoholiin, kuten myös valitettavasti itselläni…
Vaikka siitä on suhteellisen pitkä aika, God Is an Astronautin biisit palauttavat tapahtumat niin tujakasti mieleen, että meinaa ihan itku tulla.
Tavallaan ajattelen että ihmiset ovat toistensa pahimpia vihollisia, mikä on tavallaan ihmisvihaa. Osa minusta vihaa joidenkin ihmisten ilkeyttä toisia kohtaan ja tahtoo oikeutta. Toisaalta minussa on myös se puoli joka osaa kääntää posken ja hyväksyä myös minua vihaavat ihmiset. En ole koskaan pitänyt suvaitsemattomuudesta, fyysisestä enkä henkisestä väkivallasta tai siihen yllyttämisestä, provosoinnista, piikittelystä, näsäviisastelusta, tai muusta vastaavasta. Valitettavan usein tällaisia ominaisuuksia tulee ihan kenessä tahansa vastaan. Kukaan ei ole täydellinen, mutta kaikki varmasti osaamme ajatella ennen sanomista.
Mitä vuonna 2007 sitten tapahtui? Sitä ei ole helppo kertoa lyhyesti. Vuonna 2007 tapasin nykyisen vaimoni, muutin pois kotoa. Vuonna 2007 autoin ihmisiä niin paljon, että oma psyykkeeni meni pahasti miinukselle. Sairastuin vakavaan masennukseen, kun sain jakaa kaiken sen pahan mitä eniten rakastamani ihminen oli joutunut kokemaan.
Vuonna 2007 Pelkäsin. Oli tilanteita, jolloin siivosin verta lattialta ja vedin lasinsiruja käsivarresta. Oli tilanteita, jolloin (vielä kotona asuessani) yöllä kaupungista kotiin kävellessäni annoin takkini teinitytölle, joka käveli pakkasessa ilman päämäärää paljain varpain päällään t-paita, koska poikaystävänsä oli heittänyt hänet kovasydämisesti sadattelujen saattamana pihalle kylmään talveen. Oli tilanteita, jolloin sain kuulla että pari kaveria on yrittänyt itsemurhaa ja on nyt sairaalassa, tai että kaveri on lääkehumalassa kaapinut naamansa verille. Ei sitä sellaista ihan hymysuin läpi kestänyt. Ei sitten mitenkään.
Vastoinkäymisten ja auttamisen lomassa huomaa olevansa joko vahva ihmine, tai heikko ihminen. Itse huomasin jo kauan sitten olevani enemmän jälkimmäistä. Ei ne resurssit loputtomiin kestä. Joidenkin mielestä olen enemmän ensin mainittua. Minun psyykkeelläni on selvä raja. En kestä kovin paljoa pahaa kerralla ja minuun sattuu enemmän kun pahaa tapahtuu rakastamilleni ihmisille. Eniten koskee rakkaimman kivut. Sielunkumppanuus on siitä jännä juttu, että heti kun toisella on paha olo niin omakin sielu suree.
Saattoi tulla sekavaa tekstiä näin yön pimeydessä, mutta piti purkaa joitakin satunnaisia ajatuksia. Aiheesta riittäisi kirjoitettavaa, mutta tänään pääni kirjahylly ei ole oikeassa järjestyksessä, kuten tekstistäkin näkee.
Pohjalta on aina tie ylöspäin ja nyt tunnen vihdoinkin olevani lähempänä huippua. 2008 kesän jälkeen olen ollut onneni kukkuloilla, eikä masennuksesta ole ollut enää tietoakaan.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
