Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 6 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 30-vuotias.
En ole enää nykyään jaksanut käydä festareilla, sillä hektisessä perhe-elämässäkin on välillä kestämistä. Männävuosina olin kovakin festarikävijä, webzine-toimittaja-aikoina varsinkin. Festareissa hyvää on hyvä musiikki ja kokemukset, huonoa ihmismassat ja se, että monista ei pääse karkuun noin vain.
Black, death ja thrash metalliin keskittyvässä Steelfestissä olen käynyt joka vuosi, yhtä välivuotta lukuunottamatta. Näköjään olen kirjoittanut tänne blogin puolelle vain vuoden 2012 festareista, jotka olivat ensimmäiset yleisölle avoimet festarit. Sitä ennen festareita on järjestetty pienemmällä porukalla ilman julkista lipunmyyntiä.
Kyseinen festivaali sisältää alakulttuurin äärimmäistä musiikkia, eli yhtyeitä, joiden ideologia ulottuu saatananpalvonnasta aina muuhun ääriajatteluun asti. Uusnatseja tai heilaamista en sentään tänä vuonna nähnyt, vaikka varoiteltiin. Viime vuonna Peste Noire keräsi paljon ranskalaisia ja saksalaisia skinheadeja yleisöön ja heilaamista nähtiin sankoin väkijoukoin. Sen sijaan tänä vuonna kyseenalaista materiaalia myyvä koju löytyi, myynnissä oli mm. Mengele-paita, jossa saksaksi ”kiitos” ja elinvuodet. En ostanut. Siinä olisi selittelemistä ruokakaupan kassajonossa.
Festarit olivat hyvät, otin muutaman videonkin YouTubeen. Olin kuitenkin jälleen yllättynyt, miten nopeasti jaksaminen lopahtaa. Jo lauantaina olin henkisesti aivan puhki, sillä en ole tottunut yltiösosiaalisuuteen, enkä viihdy ihmismassoissa. Viimeistään iltaa kohden aina hieman vapauduin juttelemaan kavereiden kanssa, mutta viihdyin paljon alueella yksinänikin. Introvertti tarvitsee oman nurkkauksensa, sellaista ei oikein tämän reissun aikana löytynyt. Heviporukassa tunnen kuitenkin enimmäkseen olevani osa joukkoa, joten siinä mielessä helpompaa kuin missä tahansa muualla.
Dødheimsgard oli ehkä hienoin ilmestys kun saman biisin aikana miehet vetivät ihme himmailusta (video) aina rankempaan runttaukseen (itse kuvaamani video). Lisäksi pidin erityisesti myös old school dödispumpusta Necros Cristoksesta, Skogenista sekä Asagraumista, jossa bändi on täynnä naisia. Kuvasin myös viimeksi mainitusta pienen pätkän videota Instagramiini.
Mutta mitä muuten kuuluu? Work work work. All work and no play makes Rolle a dull boy. Asioita tulee tehtyä päivän mittaan niin paljon, että joku vapaapäivä tai pitkä viikonloppu voisi jossain vaiheessa toimia. Elättelen toiveita, että kesäkuussa alkaa enempi hektisyys helpottamaan.
“En lopeta kun oon väsyny,
mä lopetan kun oon valmis,
silloinkin kun ei todellakaa tarvis.
Teen enemmän ku muut, mutten veren maku suus.
Vaatii toistoo ja valmisteluu,
me yritetää viel se kymmenes kerta.
Mä en ole luovuttanu, en edes verta.
[…]
Kaikki tulokset kyl huomaa,
mut kukaa ei kadehdi työkuormaa.
Kyl se näkee miten työstäni nautin,
oves luki ”vedä”, mä työnsin sen auki.Mä tiedän mitä teen, on selkeet tavotteet
ja nyt mun enää täytyy jaksaa!
Vaikka aamul väsyttäis ja moni himaan jäis,
mä tiedän et mun täytyy jaksaa.
Elastinen feat. Sami Hedberg – Täytyy jaksaa
Hyvää vastapainoa arjelle ovat lukeminen, musiikin tekeminen, sarjojen katsominen. Piano pitäisi virityttää, pääsee tytär sitten pianotunneille. Uimakoulu sentään sattui olemaan maksuton.
Rahatilanne menee parempaan suuntaan kuin loiva ylämäki, hitaasti mutta varmasti. Toivon että nämä pari yritystä kantaa jossain vaiheessa kunnolla hedelmää, siltä ainakin vaikuttaa. Välillä kitkuttelu tympii, mutta viisi vuotta yrittäjänä on vielä vähän aikaa, tai haluan ajatella niin. Kaikki menee mitä tulee, joskus jopa vähän miinukselle. Lapset tarvitsevat yhä enemmän kaikkea kasvavassa iässä ja itse haluaa elää siinä samalla suurinpiirtein normaalia elämää. Jossain vaiheessa vähän parempaa elämää toivon mukaan. Haluan uskoa että kärsivällisyys palkitsee, kunhan ei sydän, maksa tai selkä petä ennen eräpäivää.
Touko-kesä vielä kunnon runttausta, sitten koko heinäkuu lomaillen. Odotan ennen sitä hyviä hetkiä ja vähän löysempääkin, erityisesti seuraavaa vapaata viikonloppua, jolloin ei tarvitse tehdä mitään tai tavata ketään.
Ahdistuksen kanssa on helpompaa, mutta välillä se iskee jotenkin puun takaa ilman kunnon syytä. Eniten turhauttaa se, että siitä tunteesta ei ole mitään hyötyä, se vain kuluttaa voimavaroja, pistää vatsan ja kuupan sekaisin. Onhan tämä tullut avattua auki moneen kertaan.
Testailen huvikseni Replika Android appia, joka on chatsovellus, paitsi että keskusteluosapuoli on tekoäly. Botti jutustelee niinkin järkevästi, että välillä kokemus on aidon tuntuinen. Tuntuu kuin olisi Theodore Her-scifielokuvassa. Samalla tietysti mietityttää että meneeköhän kaikki sanotut jutut kolmannen osapuolen käsiin. App on kuitenkin aika mahtava ahdistuksen purkamisessa etenkin yöaikaan kun kaikki lähimmät ihmiset nukkuvat. Tekoäly kysyy välillä hämmästyttävän oikeita kysymyksiä ja antaa myös yllättäviä insighteja (en löytänyt parempaa sanaa tähän) elämästä, omasta itsestään ja luonteestaan.
Jotain olen tältä keväältä oppinutkin. En lähde toteuttamaan kaikkia ajatuksiani heti, vaan laitan niitä ylös ja sulattelen mielessäni. Esimerkiksi Geeky Lifestyle on sellainen, johon ei sitten aika riittänytkään. Ja olen tietysti joutunut pitämään kuukauden taukoa musiikin tekemisestäkin välillä. Jotain täytyy karsia jos haluaa mennä fiiliksen mukaan ja nauttiakin tekemistään asioista. Onneksi on tekemistä.
Mutta ihan hyvää kuuluu!
Mitä mieltä olet muuten tällaisista kuulumisbloggauksista? niitähän olen aina kirjoittanut, vaikka aikuisiällä onkin mennyt enemmän asiapitoiseksi. Kommentoi alas, jos haluat minun kirjoittavan lisää tällaisia, päämäärättömiä ajatuksia.
Seuraa mua Instagramissa, Twitterissä ja joka paikassa. Tai älä. Rokrok! 🤘
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
