Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 4 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 32-vuotias.
Perjantai, kahdeskymmenes karanteenipäivä. Samaan aikaan kun joillakin kasetti on levähtämispisteessä, minä alan viihtymään kotona. Tulee vanhat hyvät ajat mieleen, kun ei ”tarvinnut” lähteä mihinkään. Eilen vietyäni pojan hoitoon, lähdin toimistolle ihan vaan vaihtelun vuoksi. Kadut ovat Jyväskylän keskustassa autioita muutamia autoja ja satunnaisia ohikulkijoita lukuunottamatta. Saavuttuani tyhjälle toimistolle, totesin että kahvipavut olivat loppuneet. Siltä istumalta pistin toimiston ovet säppiin ja palasin kotiin. Kahvit tulille ja kotitoimiston ääreen. Huokaisin, että onpa kivaa tehdä töitä kotoa käsin, ei ole mitään hinkua toimistolle – varsinkaan kun siellä ei ole ketään.
Vaikka pidän kotona olemisesta, se ei valitettavasti aina tarkoita sitä että henkinen puoli olisi kunnossa. Koska kärsin ahdistuneisuushäiriöstä, on arki välillä yhtä helvettiä. Useimmiten ahdistus lilluu ilman mitään konkreettista syytä kuusi päivää viikossa. Enimmäkseen se ei aiheuta ongelmia, sillä olen keksinyt keinot itseni kanssa pärjäämiseen, mutta nyt poikkeusaikoina pään haitallisia ajatuskierteitä on vaikeampi pitää kurissa. Myös kumppanilla on ollut vaikeaa sopeutua poikkeusolon aiheuttamiin epävarmuuksiin ja erityisherkkänä ihmisenä imen myös muiden negatiiviset fiilikset sisääni. Työviikosta on siis ollut useampana päivänä vähän nihkeämpi fiilis, joka on onneksi hellittänyt kun on päässyt puhumaan jonkun kanssa.
Kuten ensimmäisessä karanteenipäiväkirjamerkinnässäni mainitsin, rakensin toisen kotitoimiston olohuoneen ja keittiön välille. Näyttöjä minulla on useita ylimääräisinä lojumassa, joten otin jonkun vanhan Acerin 24-tuumaisen, jonka kytkin telakkaan ja telakan Macbook Pro -tietokoneeseeni. Kaiuttimena toimii mainio UE Megaboom, liikuteltava Bluetooth-kaiutin. Työpöydän pidän aina tyhjänä tavaroista, sillä minua häiritsee jos silmäkulmassa killuu jokin turha esine, mutta pöydällä on pari kirjaa muistuttamassa lukutauosta.
Annoin kalliimman ja paremman ergonomisen tuolini vaimolleni käyttöön ja itse kaivoin vanhan toimistotuolin jostain itselleni. Tämä on tuoli, jonka käsinojien kankaat ovat rikki ja repaileset, mutta muuten ajaa asiansa. Olin heittämässä tuolia jo pois, se on lähinnä ollut varalla pyörimässä toisten koneiden säätuolina. Hyvä, että en vielä pistänyt roskalavalle, nyt tuolille on käyttöä. Ihan ensimmäisinä päivinä en edes tajunnut tuolin olemassaoloa ja tein töitä keittiötuolilla. Selkähän siinä hommassa meni.
Tykkään tehdä töitä tässä olohuoneen ja keittiön välillä jopa enemmän kuin makuuhuoneen ”toimistotilassa”. Tässä on isot ikkunat, enemmän valoa ja maisemat Jyväskylän kaduille.
Etätyöskentely siis toimii, etenkin silloin kun on hyvä draivi päällä. Perheellä on kestämistä siinä, että työpäiväni vaihtelevat niin paljon, koska kotona ei tule lopeteltua hommia ihan siinä iltapäivästä vaan saattaa tehdä ajatuksissaan töitä vaikka kuuteen tai seitsemään. ”Focus-modessa” olen passiivinen, enkä kuuntele ketään. Pahinta on varmasti että perheenisä on paikalla, mutta ei läsnä. Ainoa asia mistä en pidä tässä tilanteessa, että en saa olla kotona yksin ollessani etänä ja muut joutuvat kärsimään sekavasta työrytmistäni, ailahtelevaisesta mielialastani, välinpitämättömyydestäni ja väsyneisyydestäni.
On jotenkin kuluttavampaa olla etänä näin, kun koti ei olekaan oma työnteon valtakunta, vaan joutuu jatkuvasti pallottelemaan koti- ja työasioiden välillä. 11-vuotias Lotta-tyttöni onneksi on itseohjautuva opintojensa kanssa, mutta tietenkään perheen kanssa kanssakäymiseltä ei voi (eikä pidä) välttyä.
Noh, hommahan toimii. Pitää aina muistaa, että jos alkaa ahdistamaan, on olemassa klassinen piano tuossa vieressä, jota voi soitella (eilen soittelin Robert Miles – Children), on kirjoja, joita lukea ja pelejä, joita pelata.
Tänään on perjantai ja toivottavasti kaikinpuolin parempi päivä kuin eilen. Olen vähentänyt alkoholinkäyttöä merkittävästi, minulle kerran kahdessa viikossa on harvoin, mutta tänään saattaapi kalja taas maistua. Hyvät viikonloput, Maailmanlopun päiväkirjan neljäs osa tiedossa taas maanantaina!
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
