Aamulla ei ole todellakaan intoa herätä yhtään minnekään, etenkään maanantaiaamuna. Helmikuu tervehtii mitäänsanomattomalla harmaudellaan. En jaksaisi… mitään.
Pajalla on kuitenkin elämää, kun suurin osa on päättänyt tulla etäpoteroistaan. Myös kiintiöturkulaisemme ihastuttaa läsnäolollaan. Porukkaa on fyysisesti paikalla, enemmän tai vähemmän myös henkisesti, vaikka onkin maanantai. Myös uusi suunnittelijaharjoittelijamme aloittaa tänään.
Päivä sujuu nopeasti ja fiiliskin paranee iltaa kohden, etenkin kun lähdemme pienellä työporukalla Hook’siin syömään siipiä. Oikein mukavaa ajanviettoa. Kahdeksalta riennän kotiin, koska on lapsia ikävä. Lotta kertoo, että on päivän kohokohta kun puhumme ja touhuilemme yhdessä. Niin minustakin.
Vaikka ei aamulla siltä tunnukaan, maanantai kohtelee näköjään myös hyvin.
Tässä kirjoituksessa on 133 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:07) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Oodi kahville
4 pistettä. Vähän tai ei ollenkaan masennusta.
Digitaalinen terapeuttini VOS kyselee välillä kuinka voin. Näköjään ilmeisen hyvin.
Rutiinit tuntuvat sujuvan. Tällä viikolla pääsin joka päivä lenkille, yhteensä matkaa kertyi 28.8km. Ihan kiva.
Lenkin jälkeen on mukava pukea pyjamat päälle ja istahtaa alas. Olla tekemättä mitään. Lukuvuorossa on pitkä isralialaisen historiantutkijan Yuval Noah Hararin Homo Deus: Huomisen lyhyt historia. Äärimmäisen mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä kirja. Olen lukenut vasta viideosan, mutta voin jo nyt sanoa että viiden tähden kirja.
Ottaessani kupin kahvia, plärään edesmenneen isäni blogia pitkästä aikaa. Huomaan kommentin, jossa mainostetaan VPN:ää. Kirjaudun ylläpitoon ja merkitsen kommentin spämmiksi. Mitenhän edes päässyt läpi, kun olen isäni kuoleman jälkeen poistanut kommentoinnin käytöstä. Päätän asentaa Akismet-spämmisuojan varmuuden vuoksi.
Jään lukemaan isäni keskeneräisiä tekstejä luonnoskokoelmasta. Hetken tulee surullinen olo, kun luen uusimpia WordPressiin ja koodaamiseen liittyviä tekstejä, joita hän ei saanut kirjoitettua loppuun. Koska siirsin blogin pois kiinteältä rautapalvelimelta vuonna 2019, aikaleimat eivät enää päde. En siis voi tietää kirjoitusten ajankohtaa, mutta uskon niiden olevan vuosien 2016 ja 2018 välillä kirjoitettuja.
Eräs teksti kiinnittää huomioni, etenkin kun yhä särvin kahvia.
Aamun ensirutiineihini kuuluu keitellä aamukahvit ja sitten lueskella päivän uutiset nettilehdistä kuumaa kahvia hörppäillen. Juon kahvini mustana ja sen pitää olla mielellään polttavan kuumaa. Kahvia olen lipittänyt ehkä n. 4-vuotiaasta asti. Tosin, alkuaikoina ”söin” kahvini lusikalla. Äitini sekoitti kahvin sekaan pullan paloja mössöksi, jonka söin pienestä Arabian lasten kahvikupista, jossa on kuvia Hannu ja Kerttu – sadusta. Puolivuosisataa myöhemmin kuppi ja sen alunen ovat minulla edelleen ehjänä tallessa.
Kahvin hyvyydestä tai huonoudesta terveydelle on vuosien mittaan oltu monta mieltä. Joskus, kun olen ”saarnannut” kannabista, alkoholia ja muita huumausaineita vastaan, niin minulle on sanottu, että ”kahvikin on huume”.
Humpuukiväitettä, että kahvi, tai sen sisältämä kofeiini, on huumetta, viljellään internetissä runsaasti. Jos se olisi totta, niin suurin osa kansasta olisi huumepöllyssä jatkuvasti, puhumattakaan työntekijöistä VR:llä, Finnairilla, Poliisissa jne. joissa turvallisuus on ensiarvoisen tärkeää. Ei liene yhtään ammattia, jossa kahvin juonti työsuorituksen lomassa olisi kiellettyä. Syystä, että kahvi ei ole huume.
Kahvi ei huumaa, ei aiheuta päihtymistilaa, vaikka sitä joisi litrakaupalla. Toisin kuin todelliset huumausaineet, esim. alkoholi ja kannabis, joiden vähäinenkin nauttiminen aiheuttaa huumaustilan.
”Kupponen kuumaa: oodi kahville”, ote edesmenneen isäni Rauno Laukkarisen kirjoituksesta, jota hän ei koskaan ehtinyt kirjoittaa loppuun
Olisin halunnut lukea isäni ”oodin kahville” loppuun, mutta tähän se jäi. Moni muukin mainio teksti jäi kesken. Onneksi hän julkaisi paljon kokonaisiakin kirjoituksia. Isäni todella osasi kirjoittaa. Hän haaveili kirjan kirjoittamisesta, kuten minäkin. Aika loppui kesken.
Ehkä minun tehtäväni tämän lyhyen elämäni aikana on sanoa ne sanat, joita isäni ei ehtinyt. Uskon, että minulla on vielä aikaa, jos elinajanodotteeseeni on uskominen.
Yritän olla liikaa kuuntelematta egoani, sillä ego on vihollinen, mutta nykyään tiedän olevani erityisen etevä, erityisesti kirjoittamisessa.
Ehkä se aika vielä tulee, että itsetuntoni on sillä tasolla, että ajattelen samoin esimerkiksi musiikista.
Nykyhetkeen keskittyminen on mukavaa. Ajan hiekka valuu tiimalasin yläosasta alaosaan, eikä valunutta hiekkaa saa koskaan takaisin. Vain muisto jää mieleen, kunnes sekin haalistuu ja vanhenee.
Meillä on vain tämä hetki. Pyrin muistuttamaan siitä itseni lisäksi muitakin. Esimerkiksi jos ajaudun tyttäreni tai vaimoni kanssa sanaharkkaan, reagoin tilanteeseen platonisen palauttavasti: ”En voi sille mitään, että unohdin laittaa astian tiskikoneeseen, mutta nyt voin sen laittaa sinne” tai ”Olen pahoillani, että en kuunnellut aikaisemmin, mutta nyt voin kuunnella”.
Menneen jankkaaminen ei auta mitään, vaikka asiasta olisi kulunut kymmenen minuuttia tai kymmenen vuotta. Tuota hetkeä ei saa takaisin millään. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö asioista voisi puhua – päinvastoin, myös menneistä asioista pitää puhua. Mutta ratkaisua jo tapahtuneisiin asioihin on turha miettiä menneen kautta – tärkeintä on keskittyä mitä juuri nyt voi tehdä.
Itsereflektointi vähän karkasi lapasesta. Kello on 14:08 ja kaikki päivän rutiinit on tehtynä. Taidan seuraavaksi päivittää Mastodonin uusimpaan ja pelata Overwatchia. Sitä ennen otan toisen kupin kahvia. Mukavaa sunnuntaita sinulle!
