Viikko on ollut tehokas. Nyt kelpaa lepäillä.
Tässä kirjoituksessa on 8 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (18:43) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Elämää tiimalasissa
Torstai. Palaveripäivä tänään. Takki aivan tyhjä. Ei ole enää miehessä virtaa. Silti on pakko kirjoittaa.
Päivät tuntuvat vilisevän ohi. Aamulla kun herää, on pimeää. Töistä kun lähtee, on pimeää. Ehkä pitäisi tosiaan hieman höllentää otetta mailasta. Rutiineja on hyvä olla, mutta välillä voi ottaa rennomminkin. Nyt toistelen samaa, mitä eilenkin.
Ajatukseni ovat tänään palanneet isääni. Toisinaan tällaisen vilkkaan työpäivän jälkeen otan puhelimen taskusta ja mielessä käväisee ajatus isälle soittamisesta. Olisi niin mukava kertoa hänelle päivän kuulumiset. Mutta sitten muistan, että häntä ei enää ole.
Elämäni tapahtumat tuntuvat etenevän kuin juna ilman kuljettajaa. Kuten eräs pieni tyttö ihmetteli asemalla äidilleen, ”kulkeeko junat itsestään”. Kuljettajan ammatti on melko näkymätöntä. Ehkä elämänjunani puikoissa on Höpsis, joka näyttää tien.
Edesmenneen isäni teksti ”Vieraskirja”, kirjoitettu 25. heinäkuuta 2010
Isäni oli uskomattoman taitava kirjoittaja, mutta vaatimaton sellainen. Meissä oli hyvin paljon samaa. Pidän hänen itsereflektioistaan suunnattomasti, vaikka bloginsa puolella on myös vanhanaikaisiakin tietynlaisen fundamentalistikristillisen anarkistisuuden sävyttämiä poliittisia näkemyksiä. En ole silti muuttanut blogissa mitään, vaan jätin sen nettiin sellaisenaan.
Isäni blogia on yhä mielenkiintoista lukea, sillä kaikkea en ole mitenkään ehtinyt käydä läpi. Sieltä löytyy aina jotain uutta ja mielenkiintoista. Ehkä surullisinta oli huomata isäni poismenon jälkeen, että niin kirjoituksissaan viitatut Roxli Doss kuin Matti Mononenkin ovat molemmat kuolleet syöpiinsä parin vuoden sisään. Isäni keräsi toivoa tuovia tapauksia, eikä se väärin tietenkään ole. Jotenkin elämän raadollisuus vain iskee tajuntaan näissä tapauksissa, joissa kaiken piti olla kunnossa. Uusimpina kolahtivat Jan ja Jyrki sen verran että en tohtinut edes kummempia muisteluita kirjoittaa.
Sanotaan aina, että pitäisi elää jokainen hetki kuin se olisi viimeinen. Mutta en minä osaa. Siteeraan jälleen isääni (lempitekstejäni muuten, lue kokonaan tästä):
Elämä on kuin hiekanjyvät tiimalasissa. Päistään yhdistetyn kaksoiskartion yläosassa vartoo tulevaisuus elämistään, joka hädinuskin ehtii realisoitua nykyhetkeksi, kun jo kurimus imaisee sen menneisyyteen, lasin alaosaan. Nykyhetki ei pysähdy tekemään pesää, vaan on alati juokseva ajan virta, joka saapuu tulevaisuudesta sujahtaakseen historiaan kunnes viimeinenkin elämän hiekanjyvänen on kadonnut ahtaan ja ahnaan portin kiskaisemana tuonpuoleiseen.
Isäni teksteistä ”Elämää tiimalasissa”, kirjoitettu 21. syyskuuta 2010
Juuri nyt tuntuu, että hiekanjyvät vain valuvat läpi. Mitä tässä muka pitäisi tehdä, jos kuolo kolkuttelee kulman takana? Eläminen kuin viimeistä päivää on utopiaa, jota ei ole olemassa. Emmeköhän me elä ihan miltä tuntuu, kunkin hetken tarjoamien olosuhteiden puitteissa.
Aina ei voi elää unelmaansa, vaan välillä täytyy grindata. Grindataan nyt, ainakin jouluun asti. Katsotaan sitten uudelleen ja toivotaan, että niitä täydellisiä päiviä saisi kalenteriin sitten useamman kerralla.
