Kuoleman varjon hetkistä on vaikea toipua ja jatkaa elämää. En tiedä miten paljon ihmisen on kestettävä. Toistelen lapselleni ja puolisolleni, että tästäkin selvitään, mutta pelko on läsnä. Ei oikein meinaa osaa luottaa siihen, että vielä voi nauttia ja nauraa. Mutta täytyy yrittää jatkaa.
Työasiat keskeyttää sosiaalityöntekijän puhelu. Varaamme palaverin perjantaille. Monella eri sektorilla on ihmisiä auttelemassa. Ehkä se tästä.
Kerron kaikille tekeväni töitä kotoa oman jaksamiseni mukaan, mutta puolivahingossa teenkin lähes kokopitkän työpäivän. Selkeät ja strukturoidut asiat ovat mainioita pakokeinoja epäselvyyden ja epävarmuuden keskellä.
Lapseni voivat hyvin. Puolisoni voi hyvin. Minä voin hyvin. Ainakin fyysisesti. Henkinen puoli… Noh, kiikun kaakun. Päivä kerrallaan.
Tässä kirjoituksessa on 124 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:18) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Jestas sentään
Tarpeettoman kaoottinen päivä taas. 4 palaveria on liikaa, kun niin montaa asiaa pitäisi pystyä edistämään myös palavereihin käytettyjen ajan aikana. Työt päättyy vasta illalla, 18:30. Maxaltia naamariin, niin ei tule migreeni. Lenkki skippaantuu tämän takia, taas.
Olen pikkuhiljaa hieman huolissani jo itsekin omasta jaksamisestani. Tällä viikolla en voi miettiä kuluvaa päivää pidemmälle, muuten iskee ahdistus. Tässä istun nakuttamassa puhelimella, iltaruoka on jäähtynyt lautaselle, jäänyt syömättä kun on koko ajan asioita hoidettavana. Olen jäljessä koko ajan tavoitteistani. Tuntuu raskaalta. Silmät painuvat väkisin kiinni, mutta en voi nukkua vielä. Täytyy syödä missattu päivällinen. Raskas ruoka ennen nukkumaanmenoa varmasti parantaa unenlaatua…
Hitto mikä maanantai.
