Yli yhdeksän tuntia unta. Näköjään viikonloppuna nukun liikaa ja viikolla liian vähän. Tähän pitää saada jokin korjaus ensi viikolla. Taidan siirtää taas herätyksen eri huoneeseen, niin on pakko nousta ylös, jotta saa sammutettua hälytyksen. Se ehkä auttaa, ehkä ei. Minulla on taipumusta jopa käveltyäni ryhtyä takaisin nukkumaan. En todellakaan ole hyvä heräämisessä.
Päätän, että en tänään lähde juoksemaan. Viikon liikunnalliset päivät jäävät nyt kahteen, mutta se on joskus tällaista. Ei sitä aina ihmeisiin pysty. Pitää olla armollinen itselleen, tuttu mantra minulle.
Näinä vapaapäivinä kun rutiinit on hoidettu kello kahteen mennessä ja loppupäivä on täysin ilman suunnitelmaa, vapaata tekemistä, en oikeastaan edes tiedä mitä tekisin. Luen kirjoja ja katson sarjoja ja elokuvia, mutta näiden jälkeen – mitä seuraavaksi? Tulee sellainen tietynlainen mystinen eksistentiaalinen ja identiteetillinen kriisi.
Mitä minä olen ilman työtäni, Dudea? Olen perheenisä, nörtti, jonkin sortin harrastemuusikko, keskinkertainen Overwatch-pelaaja, kirjoittelija, somettaja, juoksija? Silti tuntuu, että en ole mitään, jos en koodaa, kirjoita tai kehittele jotain luovaa.
Näinä päivinä on positiivista se, että olo on freesi ja on aikaa istua ja hengitellä. Negatiivista se, että jokin minussa haluaa täyttää tuon ajan tekemisellä. Kun pitäisi nimenomaan opetella sitä tekemättömyyttä. Ei aina tarvitse olla luova ja aikaansaava. Miten saisin tämän taottua kallooni? Vähintään etsin jotain uutta äppiä, lasken jotain uutta taulukkolaskentaohjelmaan tai kehittelen jotain uusia ideoita. Miksi aivoni eivät pysähdy?
Mielessä on käynyt, että jatkaisin kirjan kirjoittamista tai musiikin tekemistä. Mutta tiedän, että pakkomielteisyyteni iskee silloin pintaan ja perfektionistinen tekeminen ei istu yksiin vaativan ja aikaavievän työarjen kanssa. Näihin hommiin ei yksi sunnuntai-iltapäivä riitä. Ehkä sitten lomalla.
Särvin cappucinoani ja mietin. Töissä tulee olemaan kiireinen kesäkuu ja maanantai hieman ahdistaa. Tarvitaan kipeästi lisää tekijöitä, sinänsä näen asian positiivisena ongelmana. Mutta stressi ja paineet tarttuvat helposti. Loppuviimein haluan muistaa, että kukaan ei ole kuolemassa, ne ovat vain verkkosivuja. Kukaan ei ole täydellinen. Hoidetaan hommat niin hyvin kuin voidaan. Sen pitää riittää.
Nyt ei kuitenkaan ole aika miettiä huomista, joten kirja tai videopeli auki.
Tässä kirjoituksessa on 395 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (14:43) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Portugalin matkapäiväkirja – Päivä 4
Huono yö takana. Heräilen pitkin yötä ja päätän nousta jalkeille kuuden jälkeen. Lähden saman tien lenkille ja juoksen jo tutuksi tulleen neljäkilometrisen lenkin joen vartta pitkin. Kurkku on ollut koko aamun kipeä, mutta vain lievästi. Epäilen sen johtuvan yön huutamisesta ja kylmästä, ei ole muuta selitystä. En anna sen häiritä.
WCEU-tapahtuman talkit ovat toisena päivänä vähemmän kiinnostavia. Käymme silti katsomassa muutamat. Työkaverit nukkuvat vähän pidempään, joten missamme aamun esitykset.
Kun viimeisiä esityksiä viedään, saan sähköpostin, jossa kerrotaan että muutama COVID-19 tapaus on todettu tapahtuman osallistujilla, jotka ovat nyt eristyksissä. Minut valtaa suunnaton ahdistus ja kauhukuva siitä, että joudun jäämään Portugaliin tahtomattani. Toinen mitä pelkään on lentäminen flunssassa. Sitä korvakipua en ainakaan haluaisi.
Rauhoitun viimeisen WordCamp-tunnin aikana, mutta toivon tosiaan ettei tämä tästä pahenisi. Huomenna on paluulento iltapäivällä Pariisin kautta. Kaikki menee hyvin, sanon itselleni.
Pitää vielä miettiä menenkö after-partyyn. Ilmainen ruoka kiinnostaisi. Hetki kerrallaan eletään…