Talo on hiljainen jo kymmeneltä. Muu perhe nukkuu. Edes ulkoa ei kuulu mitään. Aivan kuin maalla olisi, vaikka asumme keskustan ytimessä. On uskomattoman hiljaista ja pimeää. Siitä minä nautin.
Silmäluomet painuvat kiinni. On vasta tiistai, mutta tuntuu kuin olisin käynyt läpi toisen maailmansodan. Ehkä se on tämä pimeys, vuodenaika ja työpäiviin sisältyvä intensiivinen aivolohkon käyttöaste.
Poika kertoi, että häntä oli kiusattu koulussa. Häntä oli heitetty lumipallolla naamaan niin, että ei ollut vahinko. Tunteisiin menee. Olen 33-vuotias ja muistan itse toisen luokan tönimiset kuin eilisen. Hoidan asian niin, että jää viimeiseksi kerraksi. Kuulostipa dramaattiselta.
Huomenna on etäpäivä, sillä toimistolta on vesi katki koko päivän.
Arjessa on vielä kiireen tuntua, mutta onneksi pian aletaan rauhoittumaan joulun viettoon.
Rupesin loggaamaan myös uniani Lucilla. Niitä en kuitenkaan tänne kirjoita, on nimittäin sekavaa settiä. Kirjoitin aikoinaan unipäiväkirjaa ja toin unilokiin merkinnät vuosilta 2008-2019. Nyt tuli mieleen aloittaa unipäivyri uudelleen. Tämä harrastus kehittää pääkoppaa. Jos vaikka hyvässä lykyssä säästyisin Alzheimeriltä.
Ajatukset ovat katkonaisia, joten kapteeni päättää lokikirjan tältä päivältä tähän.
Ensi kertaan… moi.
Tässä kirjoituksessa on 201 sanaa.
