Kylmä päivä. Ylös, ulos ja pakkaseen. Syön aamupalan. Meet-palaveri. Ulos kävelylle. Kävelen ja kuuntelen äänikirjaa. Vien puhelimeni jälleen Fonumiin. Tämä on kolmas kerta. Viimeksi vietyäni sanoivat, ettei ole aikaa ottaa huoltoon, vaikka soitin etukäteen ja olisi pitänyt olla. Ajanvarausta ei voi tehdä, koska palvelu on ”puhelin kuntoon tunnissa”. Kaunis ajatus, mutta toimii oikeastaan tarkoitustaan vastaan. Aina on ruuhkaa ja on tuurista kiinni, saako palvelua vai ei.
Nyt saan puhelimen kuitenkin huoltoon, koska olen ensimmäisenä paikalla. Menen tuttuun tapaan Espresso Houseen, laitteetta. Tilaan kahvin, jota joudun taas selittämään, koska olen kaavoihin kangistunut ja hankala asiakas, joka tilaa Latte Infernoa, jota ei ole ollut vuosikausiin virallisella listalla. Kahvi on kuin Latte, mutta nelinkertaisella espressoannoksella.
Kahvin saatuani menen istumaan mukavaan nojatuoliin ja avaan kirjan, joka kertoo dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Uppoudun kirjaan puolisen tuntia ja sitten huomaan katoavani ajatuksiini. Tällainen istuminen on mukavaa. Työt saavat hetken odottaa.
Mieleeni tulee aiemmin kirjoittamani kirja-arvio kirjasta ”Tänään olen elossa”.
Tänään olen elossa. Kirja muistuttaa jo nimensä puolesta siitä, mihin pitäisi elämässä keskittyä, eli tähän hetkeen, tähän päivään, hyvään elämään. Hintsa eli itse eri tavoin kuin opetti, ”sitten kun”-elämää. Sitä me muutkin elämme, ihminen kun haluaa sulkea vääjäämättömän pois elämästään. Olisi parempi edes yrittää keskittyä tärkeisiin asioihin kuin lykätä niitä aina vain tuonnemmaksi. Helpommin sanottu kuin tehty.
Kirja on äärimmäisen ajatuksia herättävä. Vaikka aihe on vaikea, se säilyttää tietynlaisen positiivisen opetuksen siitä, että tärkeintä on kontrolloida omaa elämäänsä ja elää omin ehdoin, ei muiden. Hintsa oli hieno mies, paljon hyviä ajatuksia.
Voittamisen Anatomian ”jatko-osaksi” teosta ei voi kutsua, koska kirja on täysin erilainen, päiväkirjatyylinen kooste Hintsan syöpäkertomuksesta. Kiinnostuin kirjasta, koska kirjoitan itse päiväkirjaa ja kuolemaa lähellä olevat ajatukset kiehtovat minua. Laitoin kirjan heti lukuun Voittamisen Anatomian jälkeen, joten alkupätkässä on siksi hieman toistoa.
Kirja kiinnostaa minua myös, koska Hintsa muistuttaa henkilönä omasta isästäni, joka uskoi samoihin asioihin ja ajatteli samoin sairastaessaan syöpää ja lopulta kuollessaan siihen. Yhtäläisyyksiä on paljon. Missio taisi jäädä vain isäni ja Hintsan ja Jumalan väliseksi asiaksi, sillä se ei yleisölle tälläkään kertaa auennut. Joskus haluaisin vastauksen siihen, miksi Jumalan tiet ovat aina tutkimattomat ja kaikki on aina niin mysteeristä ja mutkan kautta. Ehkä asia selviää minulle itsellenikin sitten kun loppu on lähellä.
Kirja on hyvin arkinen ja kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi kiinnostaa näin paljon. Siinä on kuitenkin jotain mystiikkaa, josta pidän. Mukaansatempaava tarina sairaudesta ja isosta ihmisestä. Surullisesta ja koskettavasta lopusta huolimatta jättää positiivisen ilmapiirin kansien sulkeutuessa. Kiitos Aki.
Hintsan core-ajattelun kolme kysymystä piipahtavat mielessäni: Tiedätkö kuka olet? Tiedätkö mitä haluat? Hallitsetko omaa elämääsi?
En koe eläväni ”sitten kun” -elämää, vaikka osa haaveilemistani asioista odottaakin varallisuuden kasvamista.
Olen oikeastaan aika tyytyväinen siihen missä tällä hetkellä olen elämässäni.
Näistä ajatuksista pitäisi kirjoittaa pidempi pohtiva teksti paremmalla ajalla.
Tässä kirjoituksessa on 542 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (19:35) mennessä
