Viimeinen kolmen kartoitusjakson terapiakäynti on nyt käytynä. Jotenkin jälleen tuntuu siltä, että olen feikki. Että tuhlaan yhteiskunnan vähäisiä resursseja puhumalla mitättömistä ongelmistani. Minä ja minun ahdistukseni on pientä todellisten mielenterveysongelmien rinnalla. En minä ansaitse oikeaa psykoterapeuttia. Entä jos kartoittava psykiatrikin ajattelee, että mitä tuokin täällä tekee, jättäisi ammattiavun sitä oikeasti tarvitseville. Tuskinpa kuitenkaan.
Nämä ajatukset kertovat siitä, että viimeisestä terapiajaksosta on kulunut liian pitkä aika. Olen pantannut apuun hakeutumista kuusi vuotta ja sen aikana opetellut pärjäämään omillani. Olenkin pärjännyt yllättävän hyvin siihen nähden, että paniikki- ja ahdistushäiriö on ollut tätä ennen paljon pahempi. Elämäntapojen ruuvaamisella oli iso vaikutus. Se ei silti tarkoita, että en tarvitsisi terapiaa.
Ehkä kolmas kerta toden sanoo. Nyt jään odottelemaan ja alkuvuodesta on sitten edessä sen oikean psykoterapeutin haku. Harmittaa, että Kelan lista on niin surkea. Pelkkä nimi ei sano mitään, kasvokuvan pitäisi olla minimi tiedoissa. Minduu on askel parempaan suuntaan, mutta lista on siellä puutteellinen. Mielenteveyspuolen verkkosivut kaipaisivat kipeästi taikasormien kosketusta.
Tässä kirjoituksessa on 184 sanaa.
