Tuijotan ruutua kymmenen minuuttia. Apina pääni sisällä hakkaa symbaalia. Välillä mietin, miksi teen tällaisia kummallisia haasteita? Onko muka pakko kirjoittaa joka päivä? Aina ei jaksaisi tehdä ”tuottavaa” päivittäin. Toisaalta, sitä me ihmiset teemme. Muutamme happea hiilidioksidiksi. Siispä, kysymyksen esittäminen on samankaltainen kuin: Onko muka pakko elää joka päivä? Absurdi kysymys. Ei tietenkään ole pakko, mutta kannattaa.
After Life on kohta katsottu. Hieno sarja. Itkettää ja naurattaa vuoron perään. Pakottaa myös miettimään tämän kaiken merkitystä. Jostain syystä myös kirjavalinnaksi päätyi viimeksi samaa aihepiiriä läheltä lippaava Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja. Nämä ovat tärkeää kulutustavaraa, koska ne muistuttavat siitä, että meillä on vain tämä yksi elämä. Asioiden merkityksellisyyttä itselleen on tärkeä pysähtyä säännöllisesti pohtimaan, ettei vain kulkisi laput silmillä suorinta tietä hautaan. Sepä vasta tragikoomista olisikin.
On hyvä keskittyä päivittäin hetkeen. Sitä tämä päiväkirjan nakuttelu minulle on. Pysähtymistä. Välillä on hyvä tuijottaa ruutua, ajattelematta yhtään mitään. Ihminen ei väsyttyään jaksa mitään ihmeellistä, mutta kyllä se ajatus sieltä sitten aina lopulta tulee esiin…
Tässä kirjoituksessa on 204 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (20:04) mennessä
