Jälleen yksi viikko elettynä. Lauantai-iltapäivästä asti särkenyt päätä, eikä yöunet välissä auta särkyyn. Särky meinaa pilata päivän heti alkuun, mutta kipu on onneksi asteikolla 3/10. Lähdemme vaimon kanssa tyypilliseen tapaamme kahville ulos. Tällä kertaa kahvila on miellyttävän tyhjillään. Keskustelunaiheet vaihtelevat kuolemanpelosta sosiaaliseen mediaan ja IRC-kanavamme tulevaisuuteen.
On edelleen omituista olla träkkäämättä kaloreita, eli syötyjä ruokia ja juotuja juomia, kofeiinin milligrammamääriä, vedenjuontia tai muitakaan rutiineja. Huomaan esimerkiksi evään syötyäni muuttuvani levottomaksi, aivan kuin jotain olisi unohtunut. Muistan pian, että normaalisti lisäisin tätä äppiin, mutta nyt ei tarvitse. Huomaan, että pääkoppani muistaa paremmin mitä milloinkin olen syönyt tai juonut, paljonko kaloreita on kerätty ja paljonko jäljellä ja kuinka monta milligrammaa kofeiinia pyörii verenkierrossa. Ehkä ihan hyvä vihdoin opetella tällaisesta turhuudesta eroon. Appit sitten uudelleen käyttöön, jos joskus pitää vielä laihduttaa.
Päänsärky häipyy iltaa kohden, joten ei mene viikonloppu ihan hukkaan. Ihan hyvä viikonloppu. Olisipa se jatkunut vielä hetken.
Miltei täydellinen perjantai: Rento työpäivä, pääsen lopettelemaan työt neljän jälkeen, koko päivä nollausta Overwatchin maailmassa.
Reset
Maaninen olo, koska tänään on huomattavasti parempi fiilis kuin eilen. Päivän kulku ja rutiinit eivät ole napakymppejä, mutta pystyn priorisoimaan tänään tehtäväni hienosti ja hyväksymään sen, että minun ei tarvitse tehdä kaikkea. Hallituksen kokkous on loistava ja saadaan päätöksiä tehtyä. Nyt on hyvä olla.
Yhtiökumppanini, puolisoni, konsulttini ja äitini ovat kaikki varmaankin sanoneet jossain kohtaa, että tässä minun touhussani ei ole mitään järkeä. On sairasta tehdä 24/7 töitä ja olla lepäämättä välissä. Miksihän en osaa kuunnella ketään, en muita, enkä itseäni? Nyt olisi jo aika.
Minulla on tällä hetkellä tasan kaksi ei-ahdistavaa asiaa, jotka vetävät minut pois kaoottisesta digimaailmasta, työnteosta, sosiaalisesta mediasta ja muusta kuormittavasta. Vaikka kuinka haluaisin, näitä eivät ole kirjan kirjoittamisprojekti, musiikkiprojekti tai palvelimet. Ne ovat kaikki liian tavoitteellisia ja stressiä aiheuttavia tähän kaaokseen. Nämä kaksi nollaavaa asiaa ovat:
Juokseminen
Overwatch
Koska eilen juoksin, tänään pelaan.
PS. Kerroinko jo, että lopetin Yazion ja HiCoffeen käytön? Tuntuu oudolta olla merkkailematta ruokia ja juomia ylös, mutta en ole tarvinnut kalorimääriä tai kofeiinimilligrammoja pitkään aikaan, sillä osaan laskea ne päässäni jo rutiinilla ulkomuistista. Ja kun paino-ongelmia ei ole, ei kaloreitakaan tarvitse enää pilkulleen katsoa. Turhat rutiinit lisäväät rasitusta. Koitan karsia kaiken pienenkin turhan pois.
Tyhjyys
Hupparini on läpimärkä hiestä. Yksitoista päivää edellisestä juoksulenkistä ja viikko siitä, kun poistin juoksulenkit kalenteristani. Istun ja mietiskelen, kirjoitan ajatukseni ylös ennen kuin ne katoavat.
Tänään en herää, vaikka kaksi erillistä herätyskelloa pauhaavat, aamutelkkari ja älyvalaistus lähtevät käyntiin. En vain saa silmiäni auki, vaikka alla on noin kahdeksan tuntia unta. Raahaudun vasta vähän yhdeksän jälkeen keittiöön tekemään kahvia.
Olo on musta, eikä muutu yhtään positiivisemmaksi päivän mittaan. Kuin sieluni olisi nielaissut musta aukko niin, että jäljelle on jäänyt vain tyhjä kuori. En pysty iloitsemaan edes puolisoni hyväntuulisuudesta. Aloitan tehtävien tekemisen yksi kerrallaan, vaikka pää ei ole oikein mukana.
Töitä, puolison puheluita, sähköposteja, lisää sähköposteja. En pääse tekemään asioita, joita piti, sillä koko ajan jotain akuutimpaa tulee vastaan. Stressaa. Huomaan, että stressaa ihan pirusti. Minun pitäisi muovata suhtautumistani, että kaikki pitäisi tehdä täydellisesti ja saada tänään hoidettua. Mutta se on vaikeaa tällaisena, tyhjänä kuorena. Jollakin se tyhjyys on täytettävä, vaikka sitten työn tekemisellä.
On keskiviikko, eli lounas vaimon kanssa. Vakio sushipaikkamme on täynnä. Outoa, sillä kello on melkein puoli kaksi. Ai niin, nyt on syyslomaviikko. Koko maailma on päättänyt lähteä ulos syömään juuri tänään. Vaihdamme paikkaa, onneksi Bella Romassa on tilaa. Ruoassa kestää ja minulla on kiireen tunne perseessä. Ahdistaa.
En saa sanaa suustani. Vaimo kysyy, olenko vihainen hänelle. En ole vihainen. En vain osaa selittää negatiivisuuttani. Olen äärimmäisen väsynyt. Poika kommentoi eilen silmäpussejani, tokaisen. Tuntuu kuin olisin unen ja valveen rajamailla ja aika vain kuluu eteenpäin. Kuulostan hullulta. Olenkohan tulossa hulluksi?
Olen taitava sivuuttamaan asioita ja pakenemaan työntekemiseen. Ajatukseni palaavat tiistai-iltaan, jolloin piti levätä. Sen sijaan naksautin Monster-energiajuoman auki, avasin Linux-koneen ja lähdin kokeilemaan erilaisia monimutkaisia palvelinmonitorointijärjestelmiä kuten checkmk. Joitakin tunteja myöhemmin havahduin, kun ajatus ei enää kulkenut ja jouduin luovuttamaan. Siirryin tietokoneelta pesemään hampaita kuin hidastetussa elokuvassa. Olin ajoissa vuoteessa, mutta en silti saanut unta ennen yhtä, kiitos kofeiinin. Nukkumisen sijaan taivutin peistä jossain helvetin Blueskyssa ja olin ikävä ihminen IRCissä, koska joku oli väärässä Internetissä… minusta tulee näköjään kusipää, kun tarpeeksi ahdistaa ja väsyttää.
Syvimpiä sisimpäni mustelmia en tännekään jaksa kirjoittaa, mutta nyt on jokin vaikea viikko käsillä. Tuntuu, ettei mikään piristä päivää, kaikki on yhtä samaa mustaa suppiloa. Luovutan tänään aikaisin iltapäivästä kerrankin, mutta en pääsekään ajoissa juoksemaan, koska ne kuuluisat taikanappikuulokkeet ovat taas kateissa. Lähden ulos ilman kuulokkeita ja päätänkin soittaa Juhalle. Puhelu jää lyhyeen, kun tytär soittaa että kuulokkeet löytyivät Manun huoneen sängyn alta. Vannon, että ne teleporttasivat sinne. Viimeksi kun kuulokkeet hävisivät, olin tarkastanut kaikki paikat, mukaanlukien kylpytakkini taskut viisi kertaa, jonka jälkeen Veera löysi kuulokkeet kylpytakkini taskusta. Ihan piruuttaan paikasta toiseen teleporttaavat taikakuulokkeet. En voi käsittää.
Kuulokkeet korviin saatuani lähden juoksulenkille. Juoksen kymmenen kilometriä. Pysähdyn seuraamaan auringonlaskua Tuomiojärvelle, vaikka syyssää on hyytävä. Kaunista. Otan kuulokkeet hetkeksi korvilta ja kuuntelen aaltojen liplatusta. Hetkeksi ahdistus hieman lievittyy. Tällaista tarvitsen enemmän.
Kuvaamani video järveltä.
Minun on vaikea selittää tätä tyhjyyttä. Onko se masennusta, uupumusta tai jotain siltä väliltä. En haluaisi liikaa avautua tästä, ettei kukaan liikaa huolestuisi. Enkä myöskään haluaisi aina uhriutua siitä, miten moni asia on minun varassani. Olen itse itseni pahin vihollinen. Tiedän, että maailma ei syty palamaan jos en teekään niin paljoa. Tiedän, että on ihan OK sanoa että väsyttää ja vituttaa. Mutta jos lakkaan tekemästä, onko sekään hyvä, minulle tai muillekaan. Ehkä pitää vaan koittaa nyt löytää jokin kultainen keskitie. Vähentää sitä kuormaa. Keksiä mieluummin vaikka 3 hoidettavaa asiaa tänään sen 30 sijaan. Iso osa niistä kuitenkin ovat sellaisia, jotka malttavat odottaa. Mutta minä en.
En edes tiedä mikä on kuluttavinta, koska edelleen rakastan työtäni ja nautin siitä. Ehkä jatkuva tunne siitä, että niin moni asia on minusta kiinni. Ehkä otteen lipsuminen joissakin asioissa, kun hommaa on liikaa, enkä pysty keskittymään kaikkeen satasella samalla kun autan jokaista eteenpäin vuoronperään. Ehkä kasvavat liiketoiminnalliset paineet ja yleinen taloudellinen tilanne. Ehkä kaikki surut ja murheet yhdessä ja kotiasiat tähän päälle.
Hämmentävintä on, että en edes koe ”murehtivani” tai ”märehtiväni” erityisemmin asioista. Minä vain stressaan ja sen lisäksi on tyhjä ja turta olo, jota on vaikeaa saada karistettua pois.
Täysin digitön aika on olematonta ja rutiineja ei ole ollut hetkeen. Tämä lenkki teki hyvää pitkästä aikaa, mutta ei korjaa yksinään tilannetta. Pitkät yöunet eivät tuo lepoa. Nämä ovat isoja red flägejä jaksamisessa.
Juoksulenkin jälkeen toivottavasti uni maittaa. Voisinkin laittaa saunan päälle. Lupaan, että en avaa enää tietokonetta tänään.