Jostain syystä työpäivät ovat nyt vähintään 9-18, eli yhdeksän tunnin päiviä. Minkäs sille mahtaa, kun tekemistä riittää ja menee ajantaju. Työnarkomaani-yrittäjän ammattitauti.

Päätän silläkin uhalla lähteä salille, vaikka venyy illan puolelle. Seitsemän kilometrin virtuaalilenkki riittää, niin ei mene överiksi. Liian myöhäinen ateria, vähän telkkaria ja tässä ollaan. Kello on puoli kaksitoista, on aika sammuttaa koneet. Katsotaan pysähtyykö koneisto sammutusyrityksestä huolimatta…

Olen kokeillut monenlaisia eri variaatioita aamuherätykseen talviaikana. Parhaiten toimii älyvalaistus yhdistettynä johonkin, joka pakottaa sängystä ylös. Viimeiset pari viikkoa minut on herättänyt Philips Hue, joka laittaa television päälle ja huushollin valot kirkkaalle haluttuun aikaan. Olen lisäksi vienyt puhelimen ja kaukosäätimen keittiöön, jotta en aamulla saisi säädettyä älypuhelimen sovelluksella valoja kiinni tai kaukosäätimellä telkkaria pois päältä, vaan minun on noustava ja käveltävä talon toiseen päähän.

Keskivertoa parempana aamuna nousen ylös sängystä ja lähden salille. Näitä on ollut tasan yksi aamu. Yleensä kävelen keittiöön, totean ”ei saatana” ja menen takaisin nukkumaan. Sitten herään puolta tuntia ennen töiden alkamista, skippaan aamupalan ja muut aamutoimet ja painun toimistolle.

Tänään älyherätys yrittää herättää tuttuun tapaan 6:25, jotta ehtisin salille, suihkuun ja aamupalalle. Avaan silmäni, suljen silmäni. En välitä enää mistään ja nukahdan. Siis valot päällä ja telkkari pauhuten. Havahdun hereille puoli yhdeksän ja taas mennään.

Vihaan aamuja niin paljon, että sillä ei näköjään ole mitään rajaa. Olen äärimmäisen harvoin aamulla hyvällä tuulella. Olen kokeillut kaikkea, jopa kahta herätyskelloa eri puolella kämppää. Näen sen vaivan että kävelen ja sammutan kellon, sitten jatkan unia. Kerran asetin sellaisen älypuhelinherätyksen, jota ei saa sammuksiin ilman että ratkaisee haasteen. Parin aamun jälkeen nämä haasteet alkoivat olla helppoja. Aivoni ovat heränneet uuteen päivään hyvässä lykyssä kahden kahvikupillisen jälkeen toimistolla 10:30. Sitä ennen ei kannata yrittää mitään mullistavaa.

Se aamuista. Päivä lähtee strukturoidusti käyntiin, mutta lounasaika tulee liian äkkiä. Syön myöhäisen lounaan, jonka jälkeen mennään ja lujaa. Nimittäin asiakkaan DNS on päivittynyt ajoissa ja tulee kiire ajaa tarkistuslistaa läpi. Olen työkavereiden apuna ja varaudumme jo pitkään päivään.

Pikakelaus iltakahdeksaan. Mietin, että mitähän teen vielä toimistolla. Olen istahtanut portaille hengittämään. Vielä tämä viikko sykkimistä, sitten koittaa loma. Kotimatkalla pikaruokaa mukaan. Katu on liukas, taas sataa vettä. Plussakeli. Ankean pimeää.

Hampurilasta naamaan ja jotain toisen maailmansodan dokumenttielokuvaa pyörimään Netflixistä. Tähän on tultu. Tiedostan syöväni väärin ja liian myöhään, mutta minkäs teet.

Liikunta ja kuntoilu on jäänyt sen verran jälkeen, että poistan widgetit iPhonen kotiruudusta. Ikään kuin kolme treeniä viikossa ei riittäisi. Miksihän vaadin itseltäni aina sen vähintään 4? Tällä viikolla lukema on kuitenkin pyöreä nolla.

On vasta tiistai. Silti tavallaan toivon, että olisi jo lauantai.

Tarvitsen unta.

Viimeistä työviikkoa viedään tänä vuonna. HRV tuntuu vain laskevan, keskiarvo on nyt 33. Ei hyvä, kun ei pääse palautumaan.

Ehkä perjantaina alkaa toipuminen.

Synkkyys ja väsymys kyllästyttää. Valopilkkuja on onneksi nähtävissä aina välillä.

Päivän piiras:

Sunnuntain puolta 03:30 ja olen vielä hereillä. En edes tiedä miksi valvon. Kai sitä no jotenkin tiltissä.

Aikalailla samankaltaiset ajatukset kuin keskivertosunnuntaina. Päässä ei liiku juuri mikään.