Tänään näin. Asiat vievät välillä enemmän aikaa kuin haluaisin.

Henkilökohtaisen päiväkirjani sivulla on tuhat sanaa. Tänään on kamala, henkisesti raskas päivä. Pääsen pakoon oloani työn tekemiseen, mutta sekään ei lopulta auta. Onneksi iltaa kohden helpottaa.

Tämä synopsis on ainoa, jota saat tietää tällä kertaa. Möykky on karkoitettu hetkeksi. Onneksi huomenna on taas terapia.

Äärimmäisen tehokas päivä. Toimistolla on taas vilkasta, mutta saan paljon aikaan hälinästä huolimatta. Ennen kaikkea saamme melkein ihmeitä aikaan porukalla.

Pääsen melkein ihmisten aikaan salille. Kahdeksan kilometrin juoksumattolenkin jälkeen alkaa huimaamaan, joten päätän skipata lihastreenin. Muistan hetkessä väliin jääneet eväät. Päätän, että noin tunti aerobista riittää tänään.

Kaupassa vatsaa alkaa vääntämään. Muistan, että söin kokonaisen Koti-Pizzan lätyn lounaaksi. Pidempi juoksulenkki ei ollut ehkä ihan fiksua illan päälle.

Kirjasuositus: Leo Stranius – 101 onnen päivää. App-suositus: feeeed.

Aamulla ei ole todellakaan intoa herätä yhtään minnekään, etenkään maanantaiaamuna. Helmikuu tervehtii mitäänsanomattomalla harmaudellaan. En jaksaisi… mitään.

Pajalla on kuitenkin elämää, kun suurin osa on päättänyt tulla etäpoteroistaan. Myös kiintiöturkulaisemme ihastuttaa läsnäolollaan. Porukkaa on fyysisesti paikalla, enemmän tai vähemmän myös henkisesti, vaikka onkin maanantai. Myös uusi suunnittelijaharjoittelijamme aloittaa tänään.

Päivä sujuu nopeasti ja fiiliskin paranee iltaa kohden, etenkin kun lähdemme pienellä työporukalla Hook’siin syömään siipiä. Oikein mukavaa ajanviettoa. Kahdeksalta riennän kotiin, koska on lapsia ikävä. Lotta kertoo, että on päivän kohokohta kun puhumme ja touhuilemme yhdessä. Niin minustakin.

Vaikka ei aamulla siltä tunnukaan, maanantai kohtelee näköjään myös hyvin.

Tänään muistelen menneitä, johtuen osittain siitä, että some on täynnä ”postaa itsestäsi kuva 21-vuotiaana” -meemejä. Sitä sitten jää selailemaan vanhoja kuvia, vaikka ei mitään postaisikaan. Voi, kuinka elämäni olikaan erilaista tuolloin. Monessa asiasa toivon, että olisin ollut silloin viisaampi, enkä vain ryypännyt menemään ja tuhlannut aikaani joutaviin tai ylitöihin. Toisaalta, ei kaikki ole niin mustavalkoista, olin hyvä isä lapsilleni ja pikkulapsiaikahan oli ihan parasta kaikkine nyansseineen.

Lapseni muistavat paljon hyviä hetkiä ja niin muistan minäkin. Elämä ei ole mustaa ja valkoista vaan kaikkien värien eri sävyjä. Sen mustan olisi voinut kuitenkin jättää pois, mutta ei mikään ole koskaan täydellistä. Ikä ja kilometrit opettavat. On hyvä, että tiedän nyt mitä tiedän. Elämä on prosessi.

Päivä kerrallaan eläminen tuntuu nyt hyvältä. Päivistä löytää aina jotain positiivista, vaikka ulkona onkin enimmäkseen edelleen pimeää kuin mörön perseessä tähän aikaan vuodesta. Ja liukasta, niin liukasta, että 4-vuotias Aatos luisteli päivä­kotiin Espoossa. Kyllä se aurinkokin sieltä välillä pilkottaa päiväsaikaan ja kevät odottelee jo nurkan takana.

Kutristan kulmiani ja ajattelen itseäni lapsena. En edelleenkään muista mitä tein 0-10-vuotiaana, mitä nyt terapian, vanhojen valokuvien ja äidin kanssa höpöttelyn kautta on alkanut muistua mieleen. Millainen lapsi olin? Kuka alunperin olin? En tiedä. Etsin varmaan itseäni lopun ikääni.

Sen tiedän, että olin ahdistuvainen, hiljainen, ujo lapsi. Koulukiusaaminen 1-2 luokilla ja myöhemmin yläasteella romuttivat loputkin itsetunnostani. Masennuin etenkin ahdasmielisen ja aggressiivisen uskonnollisen kasvatuksen sekä jäisen isäsuhteeni myötä. Onneksi omalla jälkikasvullani on sentään kotiasiat kunnossa, sillä olen itse kolmannen terapiajakson myötä saanut mielenterveyteni niskalenkkiotteeseen, enkä pura olojani lapsiin. Sekään ei kuitenkaan näköjään ehkäise sitä, etteikö oma lapsi voisi masentua vakavasti.

Sen enempää ilman lupia asioita avaamatta, perspektiivini on muuttunut nyt alkuvuodesta merkittävästi. Enää en natise pikkuasioista, jos lattialta löytyy roska, vaatekappale tai läksyt on tekemättä. Tällaiset asiat ovat niin pieniä siihen verrattuna, että saamme hengittää ja olla elossa tässä maailmassa. Kenelle sitten huudamme ja valitamme, kun toista ei ole? Tämä päivä on lahja ja se pitää ottaa sellaisena. Se että minä ja sinä herätään tänään uuteen päivään on erityistä. Kaikki eivät tätä mahdollisuutta saa. Se pitää muistaa, joka ikinen päivä. Ja yrittää elää sen mukaan.

Sunnuntaikahvittelu on jälleen kerran yksi näistä hetkistä, joissa istun hetken hiljaa ja mietin, että onpa mukavaa olla tässä. Katson ikkunasta ihmisiä joita kävelee ohitse. Tämä hetki. Nyt ja tässä. Rouva tuossa. Ei kiire minnekään. Paitsi sitten kun ihmisiä pakkautuu kahvilaan liikaa ja alkaa ahdistamaan. Muistan yllättäen, että en ole katsonut tänään itseäni peilistä. Miltähän tukkani näyttää, kysyn vaimolta. Ihan hyvin se on, kuulemma. Kosketan viiksialuettani, siinä on pieni parransänki, kun on unohtunut päivittäinen partakoneella ajelu. Tulen liian tietoiseksi itsestäni, joten on aika lähteä kotiin, takaisin omaan turvalliseen tilaani, jossa voin mietiskellä ihan rauhassa ilman ulkoisia ärsykkeitä.

Onneksi on sunnuntai.

Onneksi on tämä hetki.