Nukun huonosti, mutta älysormukseni mukaan valmiusaste on silti hyvä. Marjat on loppuneet, joten lähdemme suoraan kahville vaimon kanssa. Kahvikeskustelut eivät tällä kertaa suju ihan suunnitelman mukaisesti, kun parin päivän puhumattomuus johtaa alaviresävytteiseen keskusteluun. Menen mieleni sisällä jälleen jonnekin synkkään paikkaan, kuten reilu viikko sitten.

Syvät vedet vievät mukanaan nykyään liian helposti. Olen äärimmäisen ratkaisukeskeinen ihminen ja se kääntyy ongelmaksi silloin, kun en löydä tilanteisiin ratkaisuja. Jostain syystä muodostan tällöin itsestäni suurimman ongelman ja ajattelen jotenkin äärimmäisen mustasti niin, että jos yhtälöstä poistaisin itseni, ei tarvittaisi ratkaisujakaan. Tiedän, että tämä kuulostaa huolestuttavalta, mutta ei se onneksi ole mitään vakavaa suunnitelmallisuutta, vain typeriä ajatuksia kesken ahdistuskohtauksen. Mutta ehkä minäkin olen osaltani masentunut jossain määrin. Kun on paljon pidettävä yllä kovaa kuorta. Sitten ahdistuskohtaukset iskevät jossakin rauhallisessa kahvihetkessä keskellä ihmisiä. Niin se joskus menee.

Onneksi keskustelu kääntyy terveempään suuntaan ja palautan itseni jollakin ilveellä henkisesti parempaan paikaan, takaisin valoon. Tilanne ehkä purkautuu siinä, kun vaimoani alkaa naurattamaan sanavalintani hänen toteamiin ”hyviin henkisiin työkaluihin”. Totean, että ne ovat ihan roskiskamaa ja kumpaakin naurattaa. Ehkä eivät täysin kelvottomia työkaluja ole sittenkään. Huumori onneksi auttaa aina, jos se kykenee läpäisemään synkät hetket.

Ehkä isoimpana haasteena tällä hetkellä on se, että lähes koko perhe meillä kärsii jonkinasteisista mielenterveysongelmista ja triggeröin itseäni jatkuvasti kun olen tukena muille. Minulla on omat traumamuistoni, jotka aktivoituvat toisten kärsimyksestä.

Onneksi poikani on tavallaan vielä turvassa. Mutta hänellä on muita kognitiivisia rajoitteita ja hän(kin) kärsii jonkinasteisesta koulukiusaamista. Toivon, että mistään ei kehity hänelle mitään yhtä perustavanlaatuisia ongelmia pääkopan kanssa kuin meillä muilla. Kuulostan nyt ihan sekoboltsilta, mutta sellaista se joskus on.

Soitan Lotalle ja pyydän ottamaan Manun mukaan ja tulemaan kahvilaan. Saavat samalla vähän ulkoilua. Minua ahdistaa, kun pitää lähteä erinäisille asioille ja kun en ole ennakkoon suunnitellut tätä mitenkään ja saanut tiedon liian myöhään. Minä vihaan kaikenlaista shoppailua ja pyörimistä muutenkin, mutta vielä enemmän, jos en ehdi sulatella asiaa ajoissa. Suunnittelen kaiken kalenteriini ja tieto yllättävistä asioista saa kuppini nurin. Lasten saapumiseen mennessä olen kuitenkin jo rauhoittunut ja lähdemme metsästämään puuttuvat asiat.

Lähden etsimään juomapulloa Partioaitasta, mutta en löydä oikeanlaista. Tarvitsen tietokonepöydilleni, töihin ja kotiin uuden, jotta muistan juoda riittävästi vettä. Minulla on kaksi kriteeriä juomapullolle: 1. Sen läpi täytyy nähdä, 2. sen pitää olla vähintään 750ml. Kriteerit eivät täyty, joten menen Clas Ohlsoniin. Ei löydy sieltäkään. Pakko varmaan tilata netistä.

Kotiin tullessamme vaimo jää tekemään ruokaa ja minä päätän lähteä juoksulenkille. Kirjana Leo Straniuksen mainio 100 onnen päivää, jonka kuuntelen loppuun asti. Olen varmaan sanonut tämän aikaisemminkin, mutta samaistun Leon touhuihin todella paljon, sillä hänelläkin on pakkomielteisiä rutiineja ja hänkin mittaa ja aikatauluttaa ihan kaiken.

Lenkkeily on jäänyt täysin, koska olen priorisoinut unen määrän ja aamulla en siksi ehdi käydä. Kun teen töitä 10-19, ei tule käytyä illallakaan, koska on pimeää ja kylmää ja tunnin parin juokseminen venyttäisi yöunia, jota priorisoin yli muiden. Haastava dilemma, jos viikonloppunakin on kaikenlaista tekemistä.

Kymmenen kilometrin juoksulenkki on menestys ja herättää ajatuksia. Mietin, että miksi en voisi aikatauluttaa kuntosalia tai lenkkiä kesken työpäivän? Päätän tehdä niin ja sortteeraan kalenterini kohdilleen. Muutama kerta viikossa riittää.

Minun on pakko aikaistaa arkirytmiäni monestakin eri syystä, joita kaikkia en voi täällä koko maailmalle kertoa, mutta tytärtäni varten herään ensi viikolla viimeistään kahdeksalta. Ajattelin myös aloittaa päivittäisen juoksemisen, koska se toimi niin hyvin aikaisemmin aamuisin. Vaikka vartin päivässä. Tuleepahan sitten käytyä. Pitää vaan aikatauluttaa tarkemmin. Mutta sitähän minä teen muutenkin.

Tänään on yllättävän hyvä päivä vuoristoradasta huolimatta. Nyt kelpaa loppuillan löhöillä. Viihdykkeinä True Detectiven neloskauden uusi jakso ja Dr. Death. Suosittelen molempia lämpimästi, erinomaisia ovat.

Päivän todo

• OmaVero
• Päiväkirja ja reflektointi
• Pyykit kuivumaan
• Kasvit
• Budjetti
• Lukuhetki
• Juoksulenkki
• Täytä vesipullo / juo vettä
• Kahville

Suunnittelen tulevia viikkoja. Hämmentävää, miten paljon tähänkin menee aikaa. Viikkoni näyttävät tältä seuraavat kolme viikkoa:

Eipä sinne paljon tyhjää jää.

Tavallaan aikataulut eivät ahdista. Kaikki muu sitten kyllä. Epävarmuus. Melankolia. Huoli läheisistä. Asiat, joita en voi julkisesti avata. Vain elämää, tietenkin. Mutta jotenkin nyt niin synkkää kaikki.

Kyllä minä välillä kaipaan jotain rentoiluakin, jotain erilaista. Päätän ottaa neljä päivää vapaata kuun vaihteeseen ja lähden viikonlopuksi äitini luokse perjantaina 1.3.2024. Mutta tällaisen lisäksi jotain muutakin. Tuntuu, että itsestäni en saa tiristettyä mitään aloitetta mihinkään ”ylimääräiseen”.

Kun vilkuilen lentolippuja kahdelle, vastaan tulee aina se vaivannäkö ja sopivan hinta-laadun etsiminen. Berliiniin pääsee halvemmalla, mutta mieli tekisi jonnekin Lissaboniin tai Italiaan, jonne uppoisikin sitten tonneja majoituksineen. Olen tilanteessa, jossa ei tarvitse ruokakaupassa miettiä jokaisen tuotteen kohdalla, mutta en vielä tilanteessa, jossa voisin vain ostaa lentoliput ja majoitukset ja lähteä. Sadat eurot vielä menee, mutta ei tuhannet.

Pitää odottaa, kun on taas henkistä energiaa näihin.

Taas on perjantai? Ihmeellistä! Viikko on taas ollut äärimmäisen raskas. Siksi tuntuu äärimmäisen hyvältä jäädä viikonloppuvapaille. En tälläkään kertaa stressaile salihommista, mutta kuntosaliaikataulut pitää tehdä ensi viikkoa varten uudestaan. Voi olla, että otankin kuntosalin etäpäiville ja käyn keskellä päivää. Sitten voin paremmalla omatunnolla tehdä iltatöitä.

Toimistolta lähtiessä lunta on tullut niin paljon, että oven avaaminen on vaikeaa. Ainakin 20cm lyhyessä ajassa.

Ei minulla taaskaan mitään järkevää asiaa ole.

Ajatus ei kulje.

Nyt lepoa.

Parempi päivä. Vähän auttaa, kun pääsee terapiassa puhumaan ja tekee jotain ei aivotyötä vaativaa vaihteeksi. Ihan 100% tavoitteisiini en pääse, mutta minun 100% on jonkun toisen 200%. Ehkä ei pitäisi hikoilla näistäkään liikaa.

Koko päivä puheluita ja illan päätteeksi lähden kävelylle ja soitan vielä äitille.

Parempi fiilis.

Ehkä päivät eivät olekaan niin samanlaisia. Ehkä päivä paistaa vielä risukasaankin.

Pakenen ahdistusta töihin tänään, eli työskentelen kellon ympäri. Työt loppuvat 23:50 ja sen jälkeen ryhdyn päivittämään vapaa-ajan serveriäni, vaikka olen edeltävät tunnit asentanut firman uutta palvelinta…

Ystävänpäivän kohokohta on vaimon kanssa sushilounas, mutta muuten on tullut kyllä oltua tehokkaasti oman pään sisällä ja työmaalla, eli tietokoneella. Silmiä särkee ja päätä jomottaa, ahdistus puristaa rinnassa.

Nautin siitä mitä teen, mutta tänään ei ole ollut hyvä olo. Sille on syynsäkin, mutta en jaksa avata enempää. On huono omatunto siitä, että tällaisena päivänä on paska olla.

En jaksa. Tässä on liikaa yhdelle ihmiselle kaikin puolin. Välillä toivoisin, että en olisi niin pakkomielteinen, työnarkomaani, huolehtivainen, erityisherkkä ja että niin moni asia ei riippuisi minusta. Olisi kiva joskus antaa olla, jättää tekemättä, jättää hoitamatta, olla vastaamatta, mutta en pysty siihen. Kestääkö kamelin selkä miten pitkään tätä rääkkiä, se jää nähtäväksi.