Kaoottinen päivä. Liikaa puheluita, liikaa tapaamisia. Ja tällä kertaa kokonaan työn ulkopuolisia. Tyttären asioita, pojan asioita…

Pää on pyörällä, joten on ihan turha edes yrittää jäsennellä ajatuksia.

Yritän pysyä pinnalla.

Olenko tyytyväinen tähän kaikkeen? Oletko sinä? Minä olen. Ainakin enimmäkseen. Aina on hyvä kehittää ja kehittyä. Mutta pitkälle on myös päästy.

Maanantai – ja silti ahdistaa yllättävän vähän. Mukavaa nähdä, kun asiat edistyvät. Ehkä tilanne ei olekaan niin paha mitä alunperin ajattelin? Todellisuus on usein ruusuisempaa, kun huolet värittävät kuvaa ennakkoon.

Tuntuu, että olen ammattilainen. Minä osaan. Junani ei nytkähtele eteenpäin, vaan kulkee tasaisesti.

Eräs matkaneuvoja opetti, että on huonoa ammattitaitoa, jos juna ”nytkähtää liikkeelle”, niin kuin romaaneissa kerrotaan. Samaten juna on pysäytettävä niin tasaisesti, ”ettei verhot heilahda” vaunuissa.

Ote isäni tekstistä, ”Muuttuvat laulut”

On mukavaa nähdä aurinkoa, sen nousua ja laskua. Kevät tulee.

Pitkät yöunet takana, melkein kymmenen tuntia yhtäjaksoista tutimista. Älysormus sanoo, että tämä päivä on syytä levätä, sillä viikko ja lauantain treeni ovat vieneet veronsa. Lähdenkin heti aamupäivästä kahville vaimon kanssa. Perinteinen mustikkapiirakka ja latte.

Rupattelemme niitä näitä. Ahdistaa vain 12%. Kerron taas vaimolleni, kuinka iloinen olen siitä, että olen tällainen ja kuinka iloinen olen siitä, että olet tuollainen. Omalla tavallani. Tiedän faktana, että en olisi koskaan pärjännyt missään Tinderissä. Ällöttää lukea näitä. Miehet, käyttäytykää. Olen niin onnellinen, että tapasin oman vaimoni IRCissä. Ja että irkkaamme edelleen.

Koko päivä menee oikeastaan datailussa. Saan yhden issuenkin clousattua. Illalla lyhyt päivystyskeikka, kun muutenkin tulee istuttua Linux-koneellani. Kyllä minä vaan rakastan sitä, kun on näyttö täynnä komentorivi-ikkunoita.

Tähän loppuun klassikko.

Sunnuntain pisteet: 4/5.

Juoksulenkki, kuntosali, sauna, kanapastaa, somea, meemejä ja oleilua. Näistä on lauantai tehty.

Havahdun hereille syvästä unesta. Kello ei ole vielä edes yhdeksää, minulle aivan liian aikaista. Veera tunkee naamani eteen puhelinta. En varmana vastaa, kun en saa unenpöppörössä painuksissa olevaa ääntäni kuuluviin, saati aivoja heräämään. Typerät ihmiset soittavat kuurolle ihmiselle ja tietenkin numero on sellainen, johon ei voi soittaa takaisin. Pitäkööt tunkkinsa.

Tällä viikolla vain 12 tuntia ylitöitä, kun viime perjantaina viikon ylityötunnit olivat 22h. Tähän neuvonantajani totesikin osuvasti: ”Voi vittu Rolle!”. Niinpä. Minkäs sitä työriippuvuudelleen mahtaa, onhan tästä puhuttu.

Työni keskeytyvät, kun Lotta soittaa. Hän on lähdössä mummin kanssa reissuun vartin päästä. Joko se kello on noin paljon… Laitan toimiston ovet säppiin ja riennän kotiin. Lotta toivoo, että saatan hänet asemalle. Asemalta löytyy äitini ja halaan molempia. Mukavaa reissua, pitäkää hauskaa. Vähän haikea olo, vaikka tiedän että pari yötä se vain on. Varmasti virkistävää vaihtelua Lotalle, hän ei muista milloin viimeksi kävi reissussa.

Viikko on täynnä hyviä asioita. Kaaottisuutta olisi voinut olla vähemmän, mutta tavoitteisiin päästiin. On servereitä, on koodia, on palavereita, on myyntiä. Toimistolla ramppaa työnhakijoita, osaa jännittää enemmän ja osaa vähemmän. Perjantai-ilta menee vielä tarjouksen kirjoittelussa. Aikaa ei meinaa jäädä markkinoinnille, mutta uusi referenssikin saadaan ulos.

Aika usein ahdistaa, mutta joskus ahdistus estää tekemästä typeriä asioita. On sillä hyväkin funktio. Liiallisissa määrin se on tietysti raskasta. Ahdistusta värittää jatkuva apaattisuus, mutta keskiviikosta eteenpäin on ollut parempi fiilis.

Manu on pikkumiesflunssassa. Voi raukkaa.

En päässyt taaskaan neljän kerran treenitavoitteeseeni. Mutta en pingota, pari lenkkiä viikkoon näillä aikatauluilla on ihan OK. Olen hengissä ja niin sinäkin olet. Se riittää.

Kaikesta huolimatta on mukavaa kun on viikonloppu.