Herään viideltä ilman kummempaa syytä. Elämä tuntuu taas kaaottiselta. Hankala rauhoittua. Kun aktiviteettilukemat ja HRV ovat hyviä, unipisteet vähäisempiä.

On hankala tiivistää päivän tapahtumia nyt. Väsyttää liikaa. Yritän huomenna uudestaan.

11 tuntia ja 35 minuuttia pötköllään ja silti kaikki älysormuksen mittarit punaisella. Positiivista on unen määrä (8 tuntia 28 minuuttia) ja syvän unen määrä (1h 44min eli 21% unesta), mutta muuten teknologia sanoo:

• Et ole levännyt tarpeeksi
• Rytmi on väärä
• REMiä on liian vähän
• Et ole palautunut treeneistä
• Makoiluaika ei ole ollut tehokasta

Kyllä minä sen tiedän. Eilen myös nautin hieman tahallani liikaa kofeiinia. Oli mukava pelata iltamyöhään Overwatchia, ainakin yli neljä tuntia.

Tänään on parempi päivä, mutta harmillisen pilvistä. Tulevan viikon työt on aikataulutettu. Jännittää ja ahdistaa, mutta ehkä tämä tästä.

Vähän huonompi päivä. Ahdistus ei meinaa pysyä kurissa millään. Musta möykky laajenee laajenemistaan ja on läsnä vielä kahvilassakin. Eihän rauhallisesta höpöttelystä mitään tule. Mieli ajaa synkkyyteen ja kaikki häivähdyskin optimismista on tiessään.

Veera muistuttaa, että tässä on edessä viimeinen kakkupala, koska ei voi tietää onko seuraavaa tulossa. Näin pitäisikin elää. Vaikka kuinka olen harjoitellut mindfulnessia, vielä on tähän hetkeen arjessa keskittyminen välillä hankalaa. Joku filosofeista sanoikin osuvasti, että tulevaisuus on vain sarja nykyhetkiä. Koskaan ei pitäisi miettiä liian kauas, sillä mitä kauemmas miettii, sitä epävarmempaa kaikki on.

Ahdistukseni tuntuu välillä samalta kuin kuin olisi rikkoutuneessa lentokoneessa, jota ei voisi enää mitenkään pelastaa. On vaikea keskittyä nykyhetkeen ja olla tyytyväinen tilanteeseen, kun ympärillä matkustajat itkevät ja huutavat, siivet ja molemmat moottorit ovat silminnähden tulessa ja lentokone on syöksykierteessä kohti maankamaraa ja vääjäämätöntä tuhoa ja kuolemaa. Kuinka tällaisessa tilanteessa rauhoitat itsesi ja sanot, ”minulla on vain tämä hetki”? Mitä hyötyä ja iloa tästä hetkestä on, kun tiedät pian kuolevasi kuitenkin?

Tiedän, se on se ahdistus, joka puhuu, ja tilanne on epärealistinen. En ole palavassa lentokoneessa. Olen turvassa ja kotona. Minuuttien sijaan minulla on päiviä, viikkoja, vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Tulevaan aikaan ei kannata tuudittautua, mutta aikaa minulla on, aikaa korjata asioita, aikaa rakentaa parempaa, aikaa suunnitella, aikaa uskoa hyvään.

Benjamin Ferencz sanoo kirjassaan, että pelko on hyvä asia. Silloin on jotain menetettävää. Pelko ohjaa taistelemaan sen puolesta, mitä rakastaa.

Kaivan esiin ohjeistukseni näiden tilanteiden varalle.

1. Mikä oikeastaan ahdistaa tässä asiassa? Mikä siinä pelottaa? Mikä on pahinta mitä voi tapahtua?
2. Voinko vaikuttaa tähän? Olenko vaikuttanut tähän? Voinko muuttaa asiaa?
3. Jos tämä olisi tapahtunut jollekin läheiselle ihmiselle, jota rakastan, mitä kertoisin hänelle? Miten hänen tulisi suhtautua asiaan?

Yleensä kohdan 1 jälkeen huomaan, että pahimmatkaan skenaariot eivät ole maailmanloppu. Minä en kuole, eikä kukaan muukaan. Aina löytyy vaihtoehtoja, pahimmassakin kiipelissä. Kohdan 2 jälkeen yleensä huomaan, että olen tehnyt voitavani ja juuri tänään en voi tehdä mitään. On päästettävä irti. Kohtaan 3 sanon: ”Älä stressaa tuosta. Hengitä. Vaihtoehtoja on. Olet tehnyt parhaasi, etkä juuri nyt voi tehdä muuta. Joten unohda hetkeksi koko juttu. Tee jotain kivaa.”

Ja minähän teen. Noudatan vihdoin omia neuvojani.

Viimeinen kakkupala. Ääntä kohti.

Nyt on aikalailla ainekset kohdillaan lauantaissa:

• Lotan syntymäpäivä. Viisitoistavuotias oli innoissaan iPhonesta, jonka piilotimme isomman paketin sisään Troijan hevonen -tyyliin. Aivan pähkinöinä, kun nollaodotukset.
• Puolimaraton, 21.21km menee kevyesti. Stravassa lenkkiloki. Viikon juoksukilometrit: 43.8km. Poluilla juoksemisen riemua on vaikea kuvailla. Katso itse.
• Pari tuntia Trivial Pursuitia illalla, kävelevänä tietosanakirjana on mukavaa.

Perjantai, joka tuntuu lauantailta. Mutta onkin pitkäperjantai. Nukun mielestäni pitkään, mutta yllätyksekseni herään yhdeksältä. Melkein normiaikaan. Unta kertyy paljon, koska olen simahtanut ilman efforttia puoli kahdeltatoista. Hyvä niin. Kerrankin.

Työasiat jännittävät, joten teen pari tuntia taulukkolaskentaa. Ei malta oikein päästää irti vielä arjesta. Päätän lähteä juoksemaan, jotta unohtaisin.

Kymmenen kilometrin lenkki ja Kesken kaiken kuunneltu loppuun. Keskellä metsää pääsee itku, niin paljon kirjan kirjoittajiin ehdin tutustua kuunnellessa. #FuckCancer. Pistän viiden tähden arvion ja jatkan seuraavaan kirjaan.

Kirja jää kuitenkin mietityttämään. Siinä pohditaan hienosti vääjäämätöntä kuolemaa, vaikka se onkin lähempänä syöpäsairaalla. Kirjailjiat muistuttavat hyvän elämän elämisestä. Pohdin, mitähän sellainen on? Se on varmasti jokaiselle omanlaisensa. Minulle hyvä elämä on tätä datailua ja metsässä juoksemista.

Kaikki päivät eivät voi olla yhtä juhlaa, mutta hyvän elämän voi mielestäni saavuttaa kauan ennen kuolemaa. Oivalluksia täytyy kuitenkin tehdä. En itsekään vielä täysin tiedä mitä se on, mutta tiedän, että enimmäkseen olen tyytyväinen. Kunhan vaan muidenkin läheisteni elämä asettuisi urilleen jossain kohtaa.

Lenkin jälkeen suihkuun ja eilisen pizzanjämät naamariin. Sitten Manun kanssa ulos ja karkkikauppaan. Kymmenenvuotias ei ole liian vanha pomppimaan lätäköissä. Manun touhuilun katselu ilahduttaa minua. Jotenkin tykkään valtavasti siitä, että hän on onnistunut säilyttämään lapsenomaisuutensa, vaikka kasvaa hurjaa vauhtia. Kunpa ei kasvaisi liian nopeasti.

Nyt Overwatchin maailmaan.