Pyörin ja hyörin, enkä saa kunnolla unta. Aamun herätys jännittää. Ei pitäisi, koska reissusta tulee mukava. Mutta itse matkustelu on jotain, josta en nauti, oli reissu mikä hyvänsä.

Herään jäätävässä koomassa, enkä meinaa saada itseäni hereille. Sleep Cycle kertoo, että olen ollut unessa 3 tuntia ja 7 minuuttia. Oura väittää unen pituuden olleen noin 4 tuntia. Aivan liian vähän. En aio antaa tämän kuitenkaan pilata reissua. Nyt juhlistetaan Veeran synttäreitä. Keskityn johonkin muuhun nyt kuin itseeni ja ajatuksiini.

Nukun junassa pari tuntia käyttäen Veeran taiteltua takkia tyynynä. Yllättävän hyvin saan unen päästä kiinni, vaikka pari kertaa heräänkin käsivarren tai niskan puutumiseen. Pienet nokoset hieman helpottavat.

Helsingissä suuntaamme ensimmäisenä lähijunaan. Jäämme pois Höpläxissä, eikun Hoplaa… siis Hoplaxissa, eli Huopalahdessa. Tästä reippailemme Munkkivuoreen. Minulle aivan uutta puolta Helsingissä, on mukava kävellä, kun kevätaurinkokin sattuu paistamaan. Maaseutumatkailua ”syrjäseuduilla” olisi mukava harrastaa enemmänkin. Siihen saattaisin jopa olla valmiimpi.

Fazer-kahvilaan, ällömakeaa suklaakakkua ja Geisha-latet. Luksusmeininki, eikä kiirettä minnekään. Seuraavana vuorossa Sushi-San. Sushi on niin hyvää, että annan suoraa palautetta kokille: Heittämällä parasta sushia, jota Suomessa olen maistanut.

Munkkivuoresta Ruoholahteen Verkkokauppa.comiin. Peliaiheista elektroniikkaa tarttuu matkaan molemmille. Kampissa toteamme, että parempi jättää vaateshoppailut väliin ja mennä suosiolla syömään. Eat Poke ei petä taaskaan, aivan jumalaisen hyvää hawaiilaista ruokaa. Ähky iskee.

Keskusta on kaaos. Muistan miksi pääHesuli ahdistaa; Aivan liikaa väkeä.

Yht’äkkiä olemmekin junassa, paluumatkalla kohti Jyväskylää.

PS. Finch korvasi RoutineFlown ja Habitican iltarutiinit, kiitos Susannalle suosituksesta Threadsissa.

On kummallista olla kotona, kun lapset eivät ole kotona. En muista milloin viimeksi olisi ollut lapsivapaa viikonloppu. Tuntuu äärimmäisen oudolta. Nyt pitää osata nauttia hetkestä. Veera koittaa muistuttaa, että keskity tähän hetkeen. Ei pidemmälle. Ei huomiseen. Vaan siihen mitä on nyt. Oma rauha. Hiljaisuus.

Manu oli hieman surullinen bussille saattaessa. Tulee kuulemma kova ikävä. Niin minullekin. Mutta suru pois, sunnuntaina nähdään.

Kanansiivet fryeriin ja henkilökohtainen chill mode päälle. Nyt ei tarvitse hetkeen miettiä mitään. Päivän kofeiiniannos on jäänyt väliin, joten se ensin alta pois, ettei iske migreeni. Sitten ruokailua ja kenties tämän jälkeen videopelien maailmaan. Tulevaisuus saa odottaa.

Hengitä.

Ole.

Relaa.

Päivän saldo:

• Terapia
• Kasa palavereita
• Podcast-nauhoitus

Paljon tapahtuu. Kaaos ei lopu. Näistä lisää myöhemmin.

Kolmas päivä musiikintekopuuhissa. Siitä on tosiaan vuosia aikaa, kun on näin innostunut, mutta minulla tyypillisesti harrastus valtaa sitten koko vapaa-ajan. Kun töissä menee myöhään, myös harrastuksissa menee myöhään.

Näyttää muuten siltä, että Lotan demona nauhoittama ensimmäinen säkeistö sopii biisiin kuin nenä päähän! Lauluosuuksien sovittaminen esim. pitch correctorilla ja miksaaminen efekteillä on aivan uutta, upeaa ja hienoa. Tästä tulee takuuvarmasti bängeri, kun jaksetaan vaan viimeistellä kunnolla.

Tällä hetkellä päivien jakauma on jotakuinkin 60% työ, 39% harrastukset (juuri nyt musiikki), 1% kaikki muu, kuten perhe, lepo, ravinto ja elämä. Tavallaan harmittaa taas, kun en minä ole tällä pallolla vain suorittamassa. Ehkä tämä kaikki on jotain epämiellyttäviä tunteita ja demoneitani karkuun juoksemista. Ehkä kirjoitan tästäkin biisin. Ja se taas lisää entisestään ruuhkaa kalenteriin. Eipä sinne hetkeen ole mitään mahtunutkaan…

Katsottuani hiljattain jonkun syöpään kuolevan viimeisiä vetelevän muistovideon YouTubesta, suositukseni ovat nyt täynnä vastaavia videoita. En tiedä miten suhtautua. Moni käsittelee tällaiset videot vaistonomaisesti ajatuksella ”ei koske minua”, mutta fakta on, että kaikki kuolemme vääjäämättä, sinä ja minä. Kysymys on vain milloin. Pitäisi osata elää ikään kuin sen tiedon kanssa, että olet parantumattomasti sairas eli vääjäämättömästi kuolemassa. Mutta miten?

Jos saisin nyt tietää sairstavani syöpää, johon takuuvarmasti kuolen, mitä muuttaisin elämässäni? Muuttaisinko mitään? En tiedä. Kai sitä suhtautuisi vähän suopeammin läheisiinsä. Kai tekisin vähän vähemmän töitä. Mutta miksi en toimisi näin jo tänään? En tiedä. En minä kai muuta osaa, oli kuolemansairas tai ei.

Harjoittelen elämää.

Miksi kevät on aina kaaosta? Miksi en osaa ottaa asioita normaalisti? Onko Rollella tavallista rentoa elämää koskaan? Miksi kirjoitan tätä keskiyöllä, kun pitäisi olla nukkumassa? Haluaisiko joku antaa näihin kysymyksiin vastaukset?