Huomattavasti eilistä parempi päivä. Syöminen ja nukkuminen on mitä on. Mutta eiköhän tämä tästä.

Taaskaan ei ole mitää järkevää lokitettavaa.

Milloinkohan maanantai on ollut yhtä surmaa kuin tänään? Henkilökohtaisessa päivyrissäni on 6 lausetta asioista, jotka menivät pieleen tai aiheuttivat pahaa mieltä. Tasan nolla asiaa, jotka sujuivat hienosti tai ilahduttivat. On vaikeaa olla positiivinen, kun tulee turpaan koko ajan.

Siispä en jatka tätä negatiivisuuden kehää märehtimällä asiaa täällä. Suhtaudun kaikkiin asioihin nykyään seuraavasti: Yksi hetki ja yksi päivä kerrallaan. Huomenna nähdään miten meni ja yritetään uudestaan. Sitten katsotaan maanantaina sujuiko viikko suunnitelmien mukaan ja tehdään sitten uusi suunnitelma päivä kerrallaan.

Toistan klassisen: Ehkä huomenna on parempi päivä.

Lunki päivä. Koko ajan vaikuttaa siltä, että kohta ripeksii. Kahvilla istuessamme alkaa satamaan.

Muistathan käydä äänestämässä.

Nukun levottomasti. Ahdistus ei päästä irti. Kaivan esiin muistiinpanoistani sivun, joka on otsikoitu: ”Rollen kullanarvoinen ohje ahdistuksen käsittelyyn”. Olen tämän jonnekin tänne kirjoittanut aikaisemminkin, mutta tässä vielä:

1. Mikä oikeastaan ahdistaa tässä asiassa? Mikä siinä pelottaa? Toisin sanoin: Mikä on pahinta mitä voi tapahtua?
2. Voinko vaikuttaa tähän? Olenko vaikuttanut tähän? Voinko muuttaa asiaa? Jos vastaus on kyllä, kirjoita ylös. Jos vastaus on ei, sano itsellesi että on aika päästää irti. Se on vaikeaa, mutta helpottaa ajan kanssa.
3. Jos tämä olisi tapahtunut jollekin läheiselle ihmiselle, jota rakastan, mitä kertoisin hänelle? Miten hänen tulisi suhtautua asiaan?

Lähdemme lounaan jälkeen sairaalalle päin. Usherin oireyhtymää sairastavan puolisoni Veeran huimaus on pahentunut, eikä hän oikein tahdo pysyä pystyssä. Tuntuu kuin saattaisin humalaista taksiin. Perillä päivystyksessä kerromme tarinan ensihoitajalle, alkutarkistuksessa olevalle hoitajalle ja lopulta lääkärille.

Tarkistan Telegram chat-historiasta (jota on vuodesta 2013 eli 11 vuoden ajalta) ja huimausta on esiintynyt jaksoissa 2015, 2016, 2017, 2018, 2020 ja nyt 2024. Nämä keskustelut on helppo löytää, koska Veera käyttää oireesta nimitystä ”keinuu”. Ei olla keinuttu kiikuissa tai muissakaan, vaan keskustelu liittyy aina tähän samaan vaivaan.

Pisimmillään oirehdinta kesti puolisen vuotta vuonna 2020, jolloin sitä tutkittiin Kuopion Yliopistollisessa sairaalassa erikoislääkärin toimesta, koska epäilimme että se liittyy Usherin oireyhtymän oirekuvastossa olevaan tasapainoelimen häiriöön. Tutkimuksissa suljettiin pois aivovauriot, neurologiset syyt, asentohuimaus ja myöskin sisäkorvaan liittyvät asiat. Ei jäänyt mitään muuta kuin epäily siitä, että traumaattiset tapahtumat aiheuttavat jonkinlaisen psykosomaattisen reaktion.

Päivystyksen lääkäri tekee samat testit läpi. Välissä pyydetään toinenkin lääkäri tutkimaan, onko silmissä värvettä. Ei löydy mitään ”huolestuttavaa”. Lääkäri kertoo, että mikään ei viittaa neurologiseen vaivaan, aivoverenvuotoon, asentohuimaukseen tai mihinkään muuhunkaan fyysiseen vaivaan, joka olisi liitettävissä huimaukseen. Lääkäri myös myöntää, että päivystyslääkärinä ei ole oikein osaamista, jos vaiva liittyy joko psykologiseen puoleen tai Usherin oireyhtymään tai molempiin. Siispä hän neuvoo palaamaan kotiin ja tarkkailemaan tilannetta ja maanantaina soittamaan KYSiin, jotta päästäisiin jatkotutkimuksiin. Olemme samaa mieltä siitä, että asia olisi syytä selvittää.

Kun tutkin yhteistä menneisyyttämme, lähes kaikkina noina vuosina on tapahtunut jotain traumaattista joko minulla tai Veeralla. Tämä kevät on ollut äärimmäisen rankka Veeralle ja minulle. Emme ole nukkuneet öitä, koska läheisellämme on ollut vaikeaa. Emme ole pystyneet huolehtimaan itsestämme. Itse käyn psykoterapiassa viikottain, mutta vaimoni on joutunut selvitä pahimmillaan omin avuin.

Tulee mieleen väistämättä luutnantti Blithe Taistelutovereista (Band of Brothers), joka sokeutui yllättäen, mutta parantui sitten ihmeellisesti. Ennen vanhaan puhuttiin ”hysteerisestä sokeutumisesta”, joka nykyään tunnetaan PTSD-oireena. Vitsailinkin vaimolle, että sinä kun olet jo sokea niin tämä on ”varattu”, joten siksi huimaus. Vähän huono vitsi.

12 kilometrin juoksulenkki metsässä on mukava henkisesti, mutta todella kankea fyysisen liikkumisen suhteen. Jotenkin energiaa ei vain löydy. Olen silti iloinen, että lenkki sujuu hyvin.

Lenkin jälkeen olo on jotenkin tyhjä, joten avaudun someen.

Päivän tavoitteet näyttävät toteutuvan hyvin. Niitä ovat [ ], 10K juoksutavoite ja rentoilu.

Kiitos tästä päivästä. Aina tulee päivä uusi. Toivottavasti entistä parempi.

Päivittäiset rutiinit ovat pysyneet aika hyvänä, mutta osan asioista skippaan suosiolla, jos ei jaksa tai kerkiä. Huomaan, että nyt elän sellaista aikaa, että arkisin iltaruokailuni koostuu noutoruosta, eli: 🍔🍕🍟🥡🍣

Ei kovin terveellistä. Mutta ei voi mitään.

Tänään asioiden aste ja sosiaalisuusmittarit ovat olleet niin korkealla, että en jaksa enää edes nakutella. Pizzaa naamariin ja lepoa…