On hämmentävää, miten ihminen elää menneisyydessä tai murehtii tulevaisuudesta. Emme osaa asettua tähän hetkeen. Ja miten voisimmekaan, kun olemme liian itsetietoisia, ajattelevia olentoja? Murehdimme ja päivittelemme sitä miten asiat ovat menneet ja miten ne voisivat tulla menemään, kun kumpikin suunta on vielä saavuttamattomissa.

Olen hölöttänyt hetkeen keskittymisestä vaikka kuinka paljon täälläkin lokin puolella, mutta en oikeasti handlaa vieläkään mindfulnessin perusperiaatteita. Aina kun jotain tapahtuu, perspektiivi kääntää pään väkisin peilaamaan asioita itseensä. Mitä jos -ajatuksille ei saisi antaa valtaa, sillä ne ovat vain hulluja ideoita erilaisista skenaarioista.

On aika katsoa kuolinkalenteria ja muistuttaa itseään Senecan sanoin: ”Kyse ei ole siitä, että meillä olisi lyhyt elinaika, vaan siitä, että tuhlaamme suurimman osan siitä. Elämä on tarpeeksi pitkä ja aikaa on ruhtinaallisesti, etenkin kun käytämme sen oikein.”

Vasta tänään tuntuu ensimmäiseltä ”kunnon” kesälomapäivältä. Tsekkailen huvikseni päiväkirjastani mitä tein viime vuonna. Näköjään pelasin, koodasin ja lenkkeilin. Tätä varmaan aion tehdä tänäkin vuonna.

Täytyy opetella olemaan. Stressi pois. Nyt on loma.

Liian vähän unta, mutta lähden vaimon tueksi matkalle hänen kotikaupunkiinsa. Se tietää autossa istumista koko päivän aamusta iltaan, sillä määränpää on kaukana pohjoisessa ja meno-paluu ei ole reissuna ihan mikään kulman takana kääntyminen.

Väsyttää henkisesti ja fyysisesti koko päivän, mutta nämä asiat eivät ole sellaisia, joiden suhteen voisi päättää. Elämän ja kuoleman asiat eivät katso kelloa.

Välillä mietin, että onko elämä kolmekymppisenä ja sen jälkeen vain sitä, että seuraillaan yksitellen kun porukkaa putoaa pois, vai olisiko tämän elämänvaiheen tarkoitus tulla vasta myöhemmin ja omalle kohdalle käynyt vaan paska mäihä. Miten sitä voi pitää itsensä järjissään, kun koko ajan kohtalo muistuttaa, että koita nyt perkele relata, kun sinä saatat olla vuorossa seuraavana. On hankalaa keskittyä nauttimaan tästä hetkestä, kun on koko ajan jokin kriisi selvitettävänä.

Ihmiset sanovat, että älä elä ”sitten kun” -elämää, vaan elä nyt. Se on helppo sanoa silloin kun koko päivä ei mene ajoneuvossa istuessa. Jos olisin vaikka itse kupsahtanut kesken lauantaita, tuo päivä ei välttämättä olisi ollut sellainen, että olisin ajatellut että ”voi juku miten kiva viimeinen elon päivä”.

On tässä hyvääkin. Moni mysteeri ratkesi ja erityisesti muutama henkinen lukko on nyt avattu. Aste asteelta meidän perhe toipuu. Asiat eivät tapahdu heti. ”Sitten kun” on juuri nyt pakollinen paha.

Minun on pakko toistaa tämän päivän lokissa vuoden takainen teksti:

It’s crazy, it’s party! Kesäpäivän pilleet oli ja meni. Väsy yllätti puoli yhden maissa. Vaatteeni haisevat savulle. Perhe on nukkumassa. Ei taida enää irrota energiaa muihin ajatuksiin ja yksityiskohtiin. Tämä teksti on logitettu kello 1:38, vaikka päivättynä perjantain puolelle.

Loma alkaa nyt.

Muuten on sama, paitsi kello on 2:45. tänä vuonna hyttyset saivat ruokaa vähän pidempään. Yksi puraisi naamaani, toinen kämmenselkääni.

Talviturki heitetty. Savusauna parhautta.

Nyt on pakko nukkua.

Kaoottinen päivä, 10-21 koko ajan tapaamisia, liikaa sosiaalisuutta, kuuma. Tästä syystä nyt jäätävä migreeni.