Miten on vasta tiistai? Tuntuu vähintään torstailta. Repaleinen etäily jatkuu. Vähillä yöunilla jälleen, koska uni tulee silmään vasta kahden jälkeen ja kahdeksalta on Manuun liittyvä NEPSY-haastattelu.

Väsymys on harmillinen, kun kaikki ärsyttää ja harmittaa. Illan päälle lähden väkisin lenkille. Vauhti ok, syke myös, mutta hengitys kusee. Kylki kramppaa ja pistää kymmenen kilometrin jälkeen, joten päätän, että saa piisata.

Mukavaa, kun tulee syksy. En malta odottaa, että tämä painajaismainen vuosi päättyy.

Hauskempi maanantai kuin viikko sitten, joka oli elämäni kamalin. Kaikesta säädöstä huolimatta synttärisankari, 11 vuotias Manu pääsee nauttimaan Robuxeistaan ja V-buxeistaan.

Emme voita Fortnitessä yhtäkään Rankedia, mutta nousemme lähemmäs Gold-tasoa. Naurattaa, kun Manun hahmo tanssii jeepin päällä samalla kun ajan. Me molemmat nauramme. Olen bad ass, sanoo Manu ja nauramme lisää.

Päivä kerrallaan edelleen. Välillä aika moista selviytymistä, mutta on niitä hyviäkin hetkiä.

Sää jatkuu tuulisena ja myrskyisenä. 29km/h tuuli rikkoi ikkunasta sälekaihtimen. Melkoisen kovia puuskia seitsemännessä kerroksessa. Välillä ikkunat helisevät.

Tänään olisi ollut 30km lenkki, mutta ei puhettakaan, että jaksaisin tai uskaltaisin lähteä juoksemaan kolmeksi tunniksi tässä tilanteessa. Ei siis ole sään syytä, vaan muutenkin. Lisäksi olo on vetämätön.

Päivästä tulee mukava, kun päätän kokeilla Fortnite-peliä Manun kanssa. Pelaamme varmaan 20 peliä putkeen. Pari voittoakin ja kipuamme rankissa Silver II -tasolle. Se on ihan hyvin, sillä en ole pelannut Fortnitea ikinä. iPhone-versio on onneton, miten tuolla pikkunäytöllä ja peukalolla muka voi mitenkään tähdätä? En ymmärrä kuka mobiilisti jaksaa FPS-pelejä. Ei jatkoon. PC:llä sen sijaan pelaaminen on superhauskaa. Luulin, etten innostu battle royale -pelityypistä, mutta Fortnitessa on sen verran paljon väriä ja helpotuksia, että se on upeaa. PUBG ei itselleni toimi sen realistisuuden takia. Ei mitään tsäänssiä pärjätä.

Ensi viikon kalenteri on tehty. Kokonainen etäviikko jälleen. Yritän olla Lotan koulunkäynnin tukena, eli herään aamulla samaan aikaan kuin hän, niin ei tule yksinäinen olo ja kouluun lähteminen sujuu.

Orastava päänsärky. Varmaan kofeiini, huono syöminen ja 70% ilmankosteus. Kunhan ei kovemmaksi migreeniksi asti pahenisi.

En tiedä helpottaako tämä yhtään. Iltajuttelut teinin kanssa venähtää. Unta tulee vasta neljän aikaan yöllä. Herään puoliltapäivin ja lähden ulos. Pakko saada happea. Juoksen viisi kilometriä täysiä. Sykkeet käyvät 200:ssa. Kai se henkinen rasituskin jotenkin vaikuttaa.

Minulla on yllättävän seesteinen olo iltapäivästä tilanteeseen nähden. Tyttären kanssa pitkät juttutuokiot auttavat tilanteisiin. Tai ainakin hetkellisesti. Jotain pysyvämpää ratkaisua pitää lähteä maanantaina selvittelemään. Jotain sellaista, josta on oikeasti apua.

Loppupäivä chilliä. En ole vielä varma huomisesta, mutta ei tarvitsekaan olla.

Päivä on palon täynnä asiaa, joiden en tiedä edistyvän. Ehkä, toivottavasti. Vanhoja ihmisiä, uusia ihmisiä. Etäpäivä. Perheen parissa. Työkoneella. Parvekkeen riippumatossa.

Manulla on yskä. Korona tai flunssa. En ole ollut kipeänä yli vuoteen, mutta en yllättyisi, jos nyt tarttuu. Antaa tulla vaan kaikki.

Inceptionin Cobb’s totem -hyrrä jatkaa pyörimistään. Sitten se kaatuu. Se on merkki siitä, että tämä ei olekaan unta.

Uskaltaudun kirjoittaman Threadsiin ja jopa LinkedIniinkin. Vähän jotain muuta kuin kädenlämpöistä paskaa.

Onneksi on perjantai. Koitan unohtaa huonon omatunnon, joka kuittailee juoksemattomista juoksulenkeistä. Hiljaa.