En pidä sanasta ”projekti”, koska sillä on alku ja loppu. Rollemaa on elossa niin pitkään kuin minäkin, toivottavasti joku pitää sivustoa Internetissä sen jälkeenkin. Ymmärrettävyyden vuoksi puhutaan nyt kuitenkin Rollemaasta ”projektina”, ainakin tässä yhteydessä. Kirjoittamisharrastuksen säännöllisyyden kehittämisen yhteydessä lähdin remontoimaan blogiani siinä samalla kuin eräänlaisena projektina. Sehän lähti hieman lapasesta, sillä WakaTimen mukaan olen koodannut sivustoani kuluvalla viikolla 17 tuntia, 33 minuuttia.

Ensimmäisessä tällä uudella päiväkirjaominaisuudella varustetussa kirjoituksessani listasin hieman ideoita joistakin tulevista ominaisuuksista.

Lista näyttää tällä hetkellä tältä:

1. Kalenteri, josta näkee milloin olen kirjoittanut ja voi suoraan hypätä päivään
2. ”GitHub chart” -tyyppisen kirjoittamistavoitegraafi
3. Vanhat kunnon LiveJournal-tyyliset ”Nyt soi”, ”Sää tänään”, ”Mieliala”, ”Sijainti” jne. metatiedot kuvakkeilla
4. Tumma teeman
5. Sanamäärät näkyviin (tässä tekstissä on 401 sanaa)
6. Somejakokuva automaattisesti Unsplashista

Päätin toistaiseksi, että en tee kalenterinäkymää. Sen sijaan korjasin kasan bugeja, päivitin teeman paketit (GitHub), tein tumman teeman (vaihdettavissa oikeasta ylälaidasta), parantelin hieman linkkien selkeyttä sekä päivitin infosivun.

Tänään koodasin vain 4 tuntia, 40 minuuttia. Päivän lista:

• Rollemaan loput taskit
• 10km juoksulenkki
• Tiskit
• Pyykit kuivumaan
• Pari Overwatchia
• Meksikolainen riisi töihin
• Joku leffa tai sarjan episodi

Tähän vaimo toteaisi, ”sinä ja sinun tyhmät listat”.

Hyvä sunnuntai tänään.

Isänpäivänä muistelen omaa isääni ja hieman häneen isäänsä. En itse koe isänpäivää suoranaisesti minun juhlanani, vaan lasteni juhlana. Ymmärrän kyllä, että myös vaimoni haluaa muistaa lastensa isää juhlapäivänä. Mutta isättömänä päivän fiilikset ovat luonnollisesti ristiriitaiset. Olen samaan aikaan iloinen saadessani olla isä huikean lahjakkaalle tyttärelle ja samanlaisen huumorintajun omaavalle introverttipojalle.

Isänä oleminen on raskasta, mutta palkitsevaa. Olen aina tykännyt lapsista ja pidän itseänikin yhä sellaisena. Jokaisessa meissä asuu pieni lapsi. Lapset muistuttavat siitä mikä elämässä on tärkeintä, eli yhdessäolo ja rakastettuna oleminen.

Hyvää isänpäivää jokaiselle isälle!

Hyvää isänpäivää sinne jonnekin. Liian pian lähdit. Kuva on vain muutaman vuoden takaa. Pohjaton ikävä. ♥️ #isänpäivä #fuckcancer pic.twitter.com/J4q6PxkhkQ

— Roni Laukkarinen (rolle.social) (@rolle) November 14, 2021

Minulla ei yleensä ole viikonlopuille varsinaista ”tehtävälistaa”. Usein asiat sujuvat omalla painollaan. Nyt on kuitenkin mukavaa tekemistä.

1. Aamupala
2. Imurointi
3. Rollemaan loppujen lillukanvarsien koodailu. Isoimpana päiväkirjan etusivun ylälaidassa olevaan graafiin myös muiden aktiivisten blogieni sanamäärät (Dude, Rolle.design, Rollekino)
4. Juoksulenkki ennen pimeää
5. Kaupasta ruokaa ja Bang-energiajuoma
6. Overwatch
7. Muut Loop Habit Trackerissa olevat päivätavoitteet, kuten kirjan lukeminen ja puhdasta vettä vähintään litra

Mukavaa lauantaita!

Minun piti mennä nukkumaan valovuosia sitten.

Entisessä elämässäni olin vampyyri, yökyöpeli, oletusarvoisesti yöllä hereillä. Nykyään olen kuitenkin yrittänyt pitää rytmin jotenkin tasaisena ja arkena takarajana nukkumaanmenolle on ollut kello yksitoista illalla. Viime aikoina omat rajani eivät ole kuitenkaan pitäneet. Koodaan jotain omaa juttua, luen tai katson elokuvaa väkisin yöhön, vaikka tiedän sen vaikuttavan seuraavan päivän vireystilaan haitallisesti.

Ehkä se on jonkinlaista ahdistuksen nollaamista. Kun koko päivä on ollut täynnä kaikenlaista, ei halua ihan heti nukkumaan, vaan päivästä täytyy löytää vielä jokin kiva koukku. Viime aikoina sellainen on ollut kirjoittamisharrastuksen elvyttäminen tämän päiväkirjan muodossa. Siinä samalla on tullut hieman pakkomielteisesti koodattua omaa sivustoa entistä luettavammaksi.

Perjantai-iltana läskeilin. Ostin 30 kpl Itsudemon sushia, katsoin elokuvan ja sen jälkeen aloin pelaamaan Overwatchia 6-stackin compissa. Hävittiin kymmenen peliä putkeen. Ei ollut minun päivä, mutta tiiminä hävittiin.

Nyt makoilen jo pimeässä huoneessa ja väsyttää niin paljon, että en tiedä miten edes jaksan kirjoittaa tätä älypuhelimeni ruudulla. Sellaista olin vain tulossa sanomaan, että ahdistus on jotenkin ollut kasvussa viime aikoina. Onneksi ensi viikolla alkaa terapia ensimmäistä kertaa yli viiden vuoden tauon jälkeen.

Välillä sitä vain tulee yhtä aikaa mieleen kaikki ne hetket kun on jotain toista ihmistä loukannut. Välillä pääkoppa lyö pöytään juuri ennen nukkumaanmenoa kaikki ne asiat, joita elämässään katuu ja häpeää. Vaikka kuinka kiltti haluan olla kaikille, joskus tulee sanottua asioita liian suoraan. Etenkin tweetit on helppo ymmärtää liian mustavalkoisesti. Sitä väkisinkin miettii, että ei se muiden vika ole, sillä minä sanoin niin. Miksi edes mietin asioita, jotka muut ovat jo todennäköisesti unohtaneet? Vai ovatko?

Haluan silti uskoa, että en ihan pahimmasta päästä ole kuitenkaan.

Olen liian väsynyt. Jatketaan taas seuraavassa osassa.

Marraskuun pimeys syvenee, mutta mieli on silti vuodenajalle epätyypillisen virkeä. Kaamosmasennus ei ole vielä iskenyt ja toivonkin, että jos tällä kertaa tätä ikävää seuralaista ei tarvitsisi katsella ollenkaan.

On perjantai. Lonkero mainostaa vuoden harmainta päivää. Vaikka jätin alkoholin täsmälleen 460 päivää sitten, olen pystynyt säilyttämään sellaisen tietynlaisen perjantaifiiliksen. Osa maagisuutta on yhtäaikainen tuntemus siitä, että viikon urakointi alkaa olla vihdoin hetkellisesti taas paketissa ja pääsee nauttimaan parin vuorokauden yhtäjaksoisesta vapaa-ajasta.

Ilmassa on eräänlaista iloisuuden tunnetta siitä, että pian voi vaan olla. Vaika minä niin paljon työstäni nautinkin, on siinä rentoilussa vaan sitä jotain. Elämä maistuu parhaimmalta, kun on niitä päiviä, jolloin voi pelkästään nukkua, pelata, lukea, kirjoittaa, musisoida, saunoa, syödä ja viihtyä. Sen jälkeen jaksaa taas rehkiä.

Alkoholista muistuttaa olemassaolostaan ainoastaan nettikansan perjantaiset somepäivitykset, pikaviestimet tai edellä mainittu Hartwallin mainonta. En kaipaa vieläkään.