Takki tyhjä. Ensimmäinen hieman ahdistavampi päivä tällä viikolla. Kun maanantaista tiistaihin sai olla aika rauhassa, tänään on todo-lista ollut pitkä kuin nälkävuosi.

Lehtijuttu on nyt ulkona. Kirjoitan aiheesta lisää vähän pidemmästi myöhemmin.

Päivän päätteeksi jaksoin vaivoin tilata pikaruokaa ja asettua mukavasti.

On silti mukavaa olla taas kotona.

Herätys seitsemältä. Jostain syystä älykäs herätys ei osannut herättää aikaisemmin. Kuusi tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia melko hyvää unta. Hampaiden pesu, lenkkivaatteet niskaan otsalamppu pipon päälle ja ulos juoksemaan. On muuten hieman jännempää juosta säkkipimeässä maaseudulla. Ilman otsalamppua ei olisi nähnyt mitään. Kahdenkymmenenneljän asteen pakkasessa hengitys höyrystyi eteenpäin ja haittasi alussa näkyvyyttä. Juoksin kilometrin ja sitten käännyin takaisin, jolloin kokonaismatkaksi muodostui kaksi kilometriä. Hyytävän kylmä ja hieman pelottava juosta pimeällä, mutta niin vain läksin. Huomenna uusiksi.

Klapit loppuivat ja uusia onkin ilmeisesti kuuden kilometrin päässä. Tätä emme voineet ennakoida. Jatkoroikka oli rikki, joten autoa ei saatu lämmitettyä. Muuten aivan mainio majapaikka, mutta näistä tulee hieman miinusta. Jäi takka lämmittämättä ja päivällä tuli sisälläkin hieman kylmä. Onneksi iltaa kohden ilma lauhtui. Paljuun mentäessä olikin enää seitsemän astetta pakkasta. Sitten tuli saunottua, vilvoiteltua ja taas saunottua.

Mukava fiilis tästäkin päivästä. Meillä on huippuporukka koossa. Firman työkalut, codebase, dokumentaatio, front end-puoli, back end-puoli ja kaikki muukin tekkiin liittyvä kehittyi taas huimasti eteenpäin. Jotenkin hyvä fiilis, kun asiat menevät eteenpäin. Ja ennen kaikkea on hyvä ilmapiiri. Tämä on kuin tiivis kaveriporukka, jonka kanssa saa viettää päivittäin laatuaikaa.

Huomenna matkaamme takaisin Jyväskylään.

Tällainen hiljainen ja syrjäinen paikka voisi toimia muulloinkin. Vaatisi vain riittävästi klapeja talvella ja jonkun autokyydin. Voisin hyvin kuvitella kirjoittavani täällä kirjaa omassa rauhassa.

Midnight Smooth Jazz soi. Hetken päästä unten maille, pimeään huoneeseen, säkkipimeään hiljaisuuteen. Kuin kohdussa taas olisi. Jotain upeaa tässä luonnon helmassa olemisessa on. Keskitalvella, keskellä ei-mitään. Ulkona on vain hetken valoisaa, ja sitten niin pimeää, että tuntuu kuin olisi yksin maailmassa.

Elämää, sen paremmassa muodossa.

Tänään starttasi Duden deviretriitti. Kyse on firman tapahtuma, jossa lähdemme kehitystiimin voimin keskelle ei mitään kehittämään tekniikkaan liittyviä asioita. Siinä samalla pyrimme ottamaan rennosti saunoen ja rauhoittuen. Tänä vuonna pääsimme oikeasti kauas pois, Mämminiemeen. Kelorakenteinen rakennus, jossa kaikki viimeisen päälle ja näköala järvelle.

Mikä olisi voinut mennä paremmin?

Harvinaista herkkua päästä saunasta suoraan lumihankeen paukkupakkasiin. Hangesta tultuani huomasin, että vihkisormustani ei ole enää sormessa. Sinne se jäi, lumihankeen. Olen laihtunut sen verran, että sormus on ollut jo pidempään löysällä ja välillä vaarassa pudota. Nyt kävi näin.

Rouva ei onneksi ollut tästä liikaa harmissaan. Loppuviikosta käymme kultasepänliikkeessä molemmat sovittamassa ja hommaamassa uudet sormukset.

Yhdeksään mennessä ylös, ulos ja lenkille. Hyvä fiilis edelleen. Vähän pilvistä tänään, mutta ei haittaa. Ahdistus on koittanut nostaa päätään tänään, mutta koitan keskittyä hyvään.

Otin lihaskuntoilut juoksuhaasteen ajaksi pois viikkotavoitteistani. En jostain syystä saa aikaiseksi sovittaa ylimääräistä jumppamaton esillelaittoa, treenaamista ja suihkussa käyntiä juoksulenkin ja lounaan väliselle ajalle ja myöhemmin päivästä ajatus tuntuu sitäkin vaikeammalta. Katsotaan taas myöhemmin. Ehkä.

Soittelin lenkin jälkeen pianolla Hans Zimmerin Interstellaria, sitä helppoa kohtaa. Jotenkin aina soittaessani tuntuu, että en osaa mitään. Mutta tiedän, että osaan jotain. Sen täytyy riittää.

Inventaarioprojekti etenee ja viiden pussillisen verran tavaraa jo annettu tai heitetty pois. Tänään pääsin vihdoin olutlasi- ja -paitakokoelmastani eroon, joku vanhempi mies kävi hakemassa pojalleen. 27 lasia, 3 t-paitaa. Ihmisille kelpaa tavara, samalla kun minä haluan hankkiutua siitä eroon.

Yksi asia päivässä kohti selkeämpää ja stressittömämpää elämää.

I feel good. Hyvä 10 kilometrin juoksulenkki takana. Tällä viikolla mieliala on muutekin ollut keskimääräistä parempi. Johtuisikohan joka-aamuisista lenkeistä? Päivä lähtee jotenkin käyntiin aivan eri tavalla. Hyvä, että kokeilin tällaista kuviota. Toistaiseksi into on pysynyt hyvin yllä.

Lukuvuorossa on Oskari Saaren kirja Aki Hintsa – Voittamisen anatomia, joka on tähän asti ollut voittaja-ainesta. Kirja heitti ilmoille kysymyksen: Tiedätkö kuka oikeasti olet? Lenkillä kuunnellessa rupesin pohtimaan omaa identiteettiäni. Kysymykseen on vaikea vastata. Ei oikein tiedä millä kulmalla lähtee. Olisi tärkeää vastata itselleen, eikä muille.

Koodaripiireissä sanoisin varmaankin olevani full stack- tai front-end -kehittäjä. Muusikkopiireissä sanoisin olevani harrastelijamuusikko, kun taas illanvietossa sanoisin olevani eräänlainen musiikin tekijä. Yleisesti sanon olevani kirjailija. Työ- ja yrittäjäpiireissä sanon pelkkää koodaria mieluummin olevani teknologiajohtaja, koska se kattaa alleen paljon enemmän kuin vain koodia. Vaikka en olekaan enää toimitusjohtaja, koen yrityksen toisena perustajana olevani keskeinen pelinappula. Teen edelleen joitakin teknologiajohtajalle epätyypillisiä yrittäjän hommia, kuten joitakin talouden ja henkilöstöasioiden juttuja, koska ne kiinnostavat minua.

Olen kaikkea edellä mainittua ja paljon muutakin. Perusominaisuuksiltani olen 177cm pitkä, 76kg painoinen, 33-vuotias suomalainen pitkätukkainen miespuolinen henkilö. Osaan suomen ja englannin lisäksi sujuvasti suomalaista viittomakieltä, välttävästi ranskaa, espanjaa ja ruotsia. Mutta kuka oikeasti olen?

Olemme tottuneet määrittelemään itsemme työn tai opiskelun, harrastusten, statuksen tai varallisuusasteen kautta. Mitä meistä jää jäljelle, jos poistamme yhtälöstä kaikki edellä mainitut asiat? Onko minulla esimerkiksi eniten koodarin vai muusikon identiteetti? Näen jo silmissäni eräänlaisen piirakkadiagrammin, jossa on 50% teknistä nörttiä, 40% pohtivaa kirjoittajaa ja loput harrastushommat pirstaloituvat jäljelle jäävän kymmenen prosentin alle. Miten paljon prosenttiosuutta valtaa tämä uusi liikunnallinen puoleni ja juoksijan identitetti?

Jos koko homma pitäisi kiteyttää yhteen lauseeseen tai identiteettiin, niin vastaisin: Olen pieni poika. Sellainen minä pääni sisällä olen, olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Pieni, herkkä poika.

Joskus paremman ajan kanssa Hintsan ydinkysymykset ”Tiedätkö kuka olet?”, ”Tiedätkö mitä haluat?” ja ”Hallitsetko itse omaa elämääsi?” pitäisi kirjoittaa auki omaan kirjoitukseensa.