Nukuin rapiat kymmenen tuntia, yhdestätoista kymmeneen. Selvästi taas unen tarpeessa.

Heräsin ensimmäisen kerran seitsemän aikoihin. Jotenkin sisäinen kello on vinksallaan. Johtuu maanantain itsenäisyyspäivän vapaasta. Pääkoppa ei oikein osaa asennoitua nelipäiväiseen työviikkoon.

Oli jotenkin niin lokoisaa, että jatkoin unia hieman pidempään. Niskaa jomottaa sen verran, että korvissa tinnitti noustessa ylös sängystä. Onneksi tiistaina pääsen taas Tinolle, mestarin pojalle niksautettavaksi.

Vihdoin lauhtuu. Ellei pimeä tulisi niin nopeasti, kävisin juoksemassa. Ehkä käyn siitäkin huolimatta.

Aamupala, imurointi, Linux-konfigurointia, Kobon e-kirjojen järjestelyä…

Koetan rajoittaa kofeiininkäyttöä, joten kaksi kuppia kahvia saa luvan riittää. Tuntuu, että ei tuo kofeiini liikaa pääse vaikuttamaan, mutta pienetkin piikit ahdistuskäyrissä hieman mietityttävät.

Miksi viisarit vilisevät ja viikot menevät salamannopeasti? Odotan edelleen sitä, että vauhti pysähtyy.

Ajattelen, että ajallinen elämä on kuin tuulen henkäys. Lahja, jonka Jumala on antanut. Se viheltää nopeasti ohitse vaikka yli satavuotiaaksi eläisi. Rangaistuslaitos tai ei, maailmassa on vielä jäljellä paljon kaunistakin nähtävää ja koettavaa.

Rauno Laukkarinen, 22.1.2017

Loppupäivä rennosti.

Ei hätää.

Kaikki on hyvin.

Tänään mielialat ovat heitelleet härän pyllyä. Viikko on ollut jotenkin sekava ja siitä syystä hieman raskas. Töissä on ollut ihan mukavaa ja focus on säilynyt, mutta oma pääkoppa lahoilee muuten jotenkin liian helposti. En oikein aina tiedä mikä ahdistaa, mikä ahdistaa. Klassiset kaaoksen ainekset koko ajan ilmassa. Tai sellainen tunne, vaikka meininki on kaiken suhteen ihan hyvä. Ehkä sitä lomaa jo vähän odottaa ja kaipaa. Loppuisi hösötys ja kaikki hidastuisi edes hetkeksi.

Eniten voimavaroja olen saanut aivottoman pelailun myötä. Luova tekeminen, kuten musiikki, pianon soittaminen, kirjat ja kirjoittaminen saavat liian herkästi puristamaan mailaa entistä kovempaa. Milloinhan osaisi olla itselleen ”aivan riittävällä” tasolla?

Habitifyn mielialagraafi toimii niin, että mieliala täpätään painikkeella ylös aina kun mieliala vaihtuu. Näin datapisteitä saa aikaan useamman päivässä ja kokonaisuudesta tulee tarkempi. Jotenkin tykkään tästä James Clearin lanseeraamasta ajatusmallista, joka näyttää kokonaiskuvan yksittäisten piikkien sijaan.

Nyt on perjantai. Sushia naamaan ja sitten servulle…

Olen introvertti, eli en ole luonnostaan sosiaalinen, enkä varsinkaan lähtökohtaisesti hakeudu muiden seuraan. Jossain vaiheessa elämää kärsin jopa sosiaalisten tilanteiden pelosta. Aikuisiällä olen opetellut olemaan ihmisten seurassa, mutta olen silti aina kuin vieraalla planeetalla kotini ulkopuolella. Työporukasta on tullut vuosien varrella sen verran tiivis, että toimistolla viihdyn mainiosti.

Tekstitse viestiminen on minulle luonnollista ja elän elämääni pääosin digitaalisten laitteiden kautta. Siitä huolimatta olen joutunut vasta kolmekymppisenä opettelemaan mm. äänellä viestimisen Discordissa. Aloitin tiimi-FPS:n myöhään heränneenä vasta pari vuotta sitten hommatessani uuden pöytäkoneen. On ollut jotenkin vähän kuumottavaa pistää headset päähän, kun yleensä pysyn poissa kanavilta. Nettipelailun voice chat ja ”callouttailu” ei vain tule minulta luonnostaan. Minulla kestää pitkään päästä sisään edes nörttiporukoihin.

Minusta on jotenkin samaan aikaan siistiä ja pelottavaa pelata esimerkiksi Overwatchia erinäisten Discord-kanavien kautta suomalaisten muiden OW-pelaajien kanssa, vaikka en tunne heitä oikeastaan ollenkaan. Suurin osa pelaajista ei käytä oikeita nimiään tai käyttäjäkuviaan, joten ainoastaan heidän äänensä on tullut tutuksi. Joistakin äänistä aivoni on muodostanut jo jonkinlaisen visuaalisen kuvan, vaikka en ole koskaan nähnyt heitä. Tavallaan aika kiehtovaa. Jotain luonteestani kertoo myös se, että en juuri uskalla pyytää muita pelaamaan. Pelaan mieluummin yksinäni ja liityn mukaan muiden tiimiin silloin kun minua pyydetään.

On helpointa olla hiljaa ja kuunnella. Teen samoin niin livenä kuin peleissäkin. Puhelimen puhelintoimintoa en ole käyttänyt eläissäni mihinkään, luurini on ympäri vuorokauden äänettömällä. Sellainen vain olen. Tärkeät asiat tavoittavat viestillä. Ei ole täysin puhdasta sattumaa, että vaimoni on kuuro ja keskustelemme enimmäkseen äänettömästi, sillä IRC ja nörttipiirit ovat se todennäköisempi yhteisö tavata erityisiä ihmisiä.

Jotenkin tämä pitäisi lopettaa. Onneksi tämä on lokikirjan minuuttimerkintä. Teksti saakin välillä töksähtää. En ymmärrä mitä teen vielä hereillä, kun jo yhdeksältä meinasi nukkumatti viedä mennessään. Nyt on aika sammuttaa aivot hetkeksi. Huomiseen!

Tämä päivä on ollut niin vauhtia täynnä, että meinasi jäädä päivän lokikin kirjoittamatta. En edes tiedä mistä aloittaa. Pään sisällä on kaaos. Ehkä en edes yritä.

Ulkoilmassa on jäähileitä. Pakkanen rullaa naaman irti purevuudellaan.

Joskus mietin, kannattaako raha-asioista puhua näin avoimesti. Pistin puolivillaisen tweetin, jonka tarkoituksena oli uudelleenjakaa rahabloggaustani ja saada sitä kautta näkyvyyttä kirjalleni samasta aiheesta. Hommahan lähti niinsanotusti laukalle…

Olin vielä pari vuotta sitten jatkuvasti persaukinen, hyvä jos tilillä oli euro pari kuukauden lopussa. Jotenkin aina selvisi, jos ei muuten niin lainaamalla.

Isäni kuoleman jälkeen päätin, että nyt riittää kitkuttelu.

Lähtötilanne 29.7.2019:
-12430,70 €

Nyt:
+16989,11 €

— Roni Laukkarinen (rolle.social) (@rolle) December 8, 2021

Kaipaan vaihteeksi rauhaa, joten huomenna teen etäpäivän. Terapia harmillisesti peruuntui tänään. Syyksi sain tekstiviestillä: ”Työntekijän poissaolo”.

Sellainen oli keskiviikko.

Silmälasikotelo jää kotiin ja maski aiheuttaa linssien huurtumisen pakkassäällä. Kaksitoistavuotias tyttäreni ei vieläkään uskalla kulkea yksin bussilla (paikallisten kesken linkillä) ja kahdeksanvuotias on samaa sarjaa koulumatkan suhteen. Pojan hakeminen koulusta sattuu olemaan samaan aikaan kuin tyttären hammaslääkäri, eli kiireen ja kaaoksen ainekset ovat kasassa. Joudun valitsemaan odotanko pojan kanssa kotona vaimon saapumista vai käynkö tyttären kanssa sairaalanmäellä. Valitsen jälkimmäisen.

Aloitan tämänpäiväisen lokin kirjoittamista linja-autossa, mutta juuri tässä kohtaa jäämme pois. Eipä matka keskustan sisällä kauaa kestä.

Jämäviikon tehtävälista ei edes näytä mitenkään ylitsepääsemättömältä, mutta viikko on muuten ikävän repaleinen. Raavittavaa siellä täällä ja tällaisia keskeytyksiä ainakin vielä huomenna. Torstai on ainoa kokonainen työpäivä. Tänään palaveria yhdeksästä yhteentoista, pikainen lounas, kotiin hakemaan tytär, hammaslääkäriin, takaisin toimistolle, kolmelta palaveriin, neljältä voisi sitten aloittaa päivän työt. Huomenna lähes vastaavanlainen shitshow.

No, pitkäänhän sitä onkin saanut viettää lähes normaaleja päiviä. Kiireen tuntuun voi joissakin rajoissa vaikuttaa keskittymällä yhteen asiaan kerrallaan.

Pakkanen tuntuu tänään harvinaisen purevalta. Katsotaan viitsinkö lähteä tänäänkään juoksemaan kylmään ja pimeään. Ehkä vedän illalla lihaskuntotreenin sisällä sen sijaan. Maanantain kunniaksi. Paitsi tänään on tiistai. Hitto, miten sekavaa.