10 tuntia unta. Noin viiden kilometrin juoksulenkki. Aurinko paistaa.
Tänään ohjelmassa mm.
Huomenna on tarkoitus lähteä pojan kanssa pulkkamäkeen, koska lupasin viime viikolla.
Mukavaa lauantaita kaikille! ❄️
Avaan silmäni. Kuulen vanhanaikaisen herätyskellon ärsyttävää piipitystä. Ihmettelen myös, miksi herään tasan 7.00, kun yleensä minut herättää älykäs herätys kevyen unen aikaan. Totean piipitysäänen tulevan älypuhelimestani. Miksi P.O.D.:n ”Alive” ei lähtenyt soimaan, kuten kaikkina muinakin aamuina?, ihmettelen lisää. Sitten muistan, että pyysin hyvitystä Sleep Cycle-sovelluksesta, sillä heidän mainostamansa Google Fit-synkronointi tallentaa ainoastaan unimäärät ja jättää esimerkiksi itselleni tärkeät unen vaiheet kokonaan pois integraatiosta. Palvelun asiakaspalvelu on ollut myös tylyä, Ei-vastauksineen.
Unihiekkoja silmistä kaivellessani muisti palailee pätkittäin. Muistan nyt, että olen edeltävänä iltana vaihtanut takaisin Urbandroidin Sleep as Android-sovellukseen, jota olen käyttänyt vuodesta 2011. Sen käyttöliittymä ei ole maailman paras, mutta se synkronoi täydellisen datan Google Fitiin ja sitä kautta Health Mateen ja Fitbitiin, jolloin saan tarkimmat mahdolliset unitiedot kerättyä muiden terveystietojeni kanssa saman katon alle. Mieleeni palaa myös se hetki, jossa tuunaan jo ennestään hyviä uniasetuksiani, kun muistan, että Urbandroidin sovellus tukee älykotitoimintojani. Säädän unisovelluksen varmistamaan herätyksen laittamalla valot ja television päälle eri tahtiin herätystoimintojen alkaessa. Pistän vielä IFTTT-triggerin kokeiluun. Tämän toimiessa en tarvitsekaan Ouraa, muistan ajatelleeni.
Puhelimen lukituksen avatessani huomaan pian, että olen unohtanut laittaa herätysäänet uuteen sovellukseen, siitä siis vanhanaikainen piipitys-fallback. Toinen, jonka olen unohtanut on älykkään herätystoiminnon käyttöönotto, mistä on johtunut herätyksen takaraja-ajan herätys tasan kello seitsemän. Näistä syistä olen ärtynyt ja väsynyt, kun olen herännyt kesken syvän unen sykliä. Pääkoppani on ilmeisesti tähän mennessä tottunut heräämään kuuden ja seitsemän välillä virkeämpänä, kevyemmän unen vaiheessa.
Menen pöntölle istumaan ja ihmettelen elämääni. Automatiikan, palvelimien, pilvipalvelujen, laitteiden ympäröimä arki on minulle luontaista, eikä asiaa tule juurikaan kyseenalaistettua. Olen kasvanut tähän. Tulevaisuuteni sinetöitiin 1980-luvulla, jolloin isäni hankki ensimmäisen tietokoneensa, Commodore 64:n kilpailijan, ohjelmoijille ja kirjoittajille tarkoitetun Amstrad CPC:n. Tämän myötä MS-DOS, Windows ja Linux hallitsivat meillä elämää 90-luvun alkupuolella, jolloin olin pieni lapsi. Siellä minä pyörin isäni touhuja ihmetellessä, eikä mennyt kauaa, kun hurahdin tietokoneisiin, laitteisiin ja koodiin itsekin.
Havahdun takaisin nykyhetkeen. Olen ollut jo aikapäiviä sitten valmis, mutta jatkan istumista älypuhelinta näpytellen. Ai niin, lenkille pitää lähteä, ennen kuin työt alkavat. Pesen hampaani. Olen jo valmiiksi itselleni asettamasta aikataulusta myöhässä. Tykkäisin olla ulkona juoksemassa ennen seitsemää, mutta tänään olen avannut silmäni seitsemältä, joten aamuni aikataulu on jo valmiiksi sekaisin. Puen lenkkivaatteet niskaan ja lähden ulos. Heikinkadun sillan ylittäessäni totean kurkkuni olevan kuiva. Huomaan unohtaneeni juoda vesilasillisen ennen lenkkiä. Vaikka en päätä mitään tietoisesti, tästä pisteestä eteenpäin päivä tulee olemaan alamäkeä.
Aamurutiinini ovat menneet joka päivä samalla tavalla marraskuusta lähtien. Tammikuun alussa lisäsin yhtälöön aamulenkit. Järjestyksessään aamun rutiinit menevät seuraavasti:
Tänään kuitenkin sekoilen järjestyksessä. Lenkki sujuu hienosti ja tuntuu helpolta. Teen uuden ennätyksen ja olen siitä iloinen, 17 minuuttia vajaan kolmen kilometrin lenkistä, vaikka en edes erikseen yritä mitään ihmeellistä. Tämä tuntuu ainakin hyvältä.
Lenkin jälkeen suihkuun mennessäni muistan, että aamupainokin jäi punnitsematta. Se ei ole vaarallista, mutta käyn silti suihkun jälkeen vaa’alla. 76.7kg. Juon sen vesilasillisen ja otan vitamiinit, kalanmaksaöljyt ja sinkin. Sitten kahvia ja aamupalaa. Vieläkin hämmästelen, miten olen tänään näin sekaisin. En yleensä sekoa koskaan näissä järjestyksissä tai itselleni asettamissa tavoitteissa tällä tavalla. Muistan, että olen ihminen, enkä robotti.
Kolmatta päivää etätöitä. Tykkään tehdä töitä kotitoimistolla, jotenkin on tuntunut hyvältä näin. Istahdan viihtyisän pähkinäviilu-sähköpöytäni ääreen. Työt tuntuvat kuitenkin takkuiselta. Teen tehtäviä vähän sieltä täältä. Bugit eivät ratkea. Teen paljon, mutta koen, että en saa aikaiseksi mitään. En yht’äkkiä osaakaan mitään. Mitähän edes räpellän? Viikko on vienyt veronsa ja viikolla huonosti nukutut yöunet tuntuvat nyt kehossa. Yritän rauhoittua.
Kone takkuaa, netti takkuaa, mikään ei tunnu sujuvan. Päivitän mobiililiittymäni 5G:hen, koska huomaan, että hinnassa on näköjään neljä euroa eroa. 50 megabitin liittymän sijaan saan 300 megaisen 5G:llä. Pistän puhelimen laturilla seinään kiinni ja laitan hotspotin päälle. Miljoonaa asiaa devatessa ja tarkistaessa nettinopeus tuntuu huomattavan paljon nopeammalta satamegaiseen kotikuituun verrattuna.
Jotenkin yht’äkkiä kello on kolme ja pitäisi olla Meet-videopuhelussa kertomassa viikon kuulumiset työkavereille. Tämän jälkeen tiedossa on viikottainen koodikatselmointi. Olen jo valmiiksi todella ahdistunut. Minulla on jotain asiaa vaimolle, käyn toisessa huoneessa ja ryntään takaisin työpisteelle. Kello on kymmenen yli kolme, olen tyylikkäästi myöhässä puhelusta, mutta niin on osa muustakin porukasta. Flow-tilat eivät aina katso kelloa, minulla tosin ei sellaisesta tänään ole ollut tietoakaan.
Olen istunut sen verran pitkään putkeen, että nostan sähköpöytäni ylös. Kuuluu kops, jokin putoaa lattialle. Tajuan heti, että se on puhelimeni, joka on ollut laturissa kiinni ja pudonnut pöydältä sähköpöytätason noustessa ylös. Puhelin osuu ikävästi sähköpöydän alumiiniseen jalkaan ja sen takalasiin tulee särö. Sanon kovaan ääneen voi vittu. En yleensä kiroile, mutta nyt meinaa itku päästä. Vastahan hiljattain olen ostanut tämän uuden puhelimen, kun pudotin edellisen kesällä betonilattialle vähän samankaltaisessa tilanteessa.
Yhdistän videopuheluun. Mites Rollen päivä on sujunut?, työkaveri kysyy. Kaikki menee päin vittua, vastaan suoran rehellisesti, kun kerran kysytään. Avaudun pari minuuttia päivästäni, enkä viitsi laittaa edes kameraa päälle. Rauhoitun kuunnellessa muiden juttuja ja viedessäni viimeistä Vue.js-bugikorjausta tuotantoympäristöön.
Koodikatselmoinnin jälkeen soitan Fonumiin. He korjaavat puhelimeni, jos tuon sen puolen tunnin päästä. Lähden kävellen Fonumiin, Seppään. Kolmen kilometrin reipas kävely tekee hyvää. Etsin liikkeen labyrintista, täytän laput ja lähden kahvilaan. Tilaan Latte Infernon, otan kangaskassistani kirjan ja istun alas. Tuntuu hyvältä olla vaan, ilman älypuhelinta ja lukea tositarinaa dissosiatiivisesta sivupersoonahäiriöstä kärsivästä henkilöstä. Kirja on äärimmäisen jännittävä ja mielenkiintoinen. Uppoan tekstiin. Luettuani melkein tunnin, kahvila menee kiinni rajoitusten vuoksi. Mietin, että pitäisi tehdä näin useamminkin, mennä kahvilaan lukemaan ilman laitteita. Ei pelkästään silloin, kun puhelin on huollossa.
Kävelen takaisin puhelimen huoltoliikkeeseen ja saan puhelimeni kuin uutena takaisin. Takalasin lisäksi myös etulasi on vaihdettu, ilmeisesti kuuluu asiaan. Maksan huollon ja kävelen takaisin kotiin. Olo on parempi. Seuraavaksi elokuva vaimon kanssa.
Viikko on sisältänyt hyviä päiviä, mutta huonojakin päiviä tulee joskus. Epäonni ei katso päivää. Kuten työkaverini sanoi päivän kuulumispuhelussa, huonojen päivien jälkeen hyvät päivät tuntuvat entistä paremmilta. Huonoja päiviä on siis ”hyvä” olla välillä, jotta hyviä arvostaa enemmän. Se on totta. Aika pitkää hyvän putkea tässä onkin ollut päällä ja pitää muistaa että aina ei voi olla kaikki hyvin. Joskus asiat menevät päin helvettiä. Pelkkään hyvään ei saisi tottua eikä tuudittautua, sillä muuten huonot jutut iskevät liian kovaa päin kasvoja. Jännä, että tällaisestakin asiasta pitää itseään muistuttaa, vaikka on kokenut vuosikausien helvetin taloudellisten, terveydellisten- ja mielenterveysongelmien kanssa.
Viikonloppuna en aio miettiä mitään töihin tai tuottavuuteen liittyvää. Aion ottaa rennosti. Tämä viikko on ollut poikkeuksellisen rankka kaikin puolin. Nyt kaksi päivää niin rennosti kuin voi ottaa.
Kukaan ei ole robotti, supermies, supernainen.
Olen ihminen. Kuolevainen.
Huomenna on päivä uusi.
Viikon toinen etäpäivä. Mukavaa tehdä kotoa, jotenkin on rauhallista, vaikka pään sisällä vallitseekin kaaos.
Paljon hommaa ja tekemistä. Tehtävä kerrallaan. Jotenkin aika menee hirveän nopeasti. Erityisesti dokumentoinnissa ja palvelinhommissa sekä selkeissä työstettävissä asioissa neljä tuntia vierähtää että heilahtaa kellon viisareiden vilkaisemisen välissä.
Varasin joulukuussa ilta-ajan hammaslääkäriin. Sain jonkun ostopalvelun päivystysajan Kyllöön. Olin merkannut ajan tasan kello kuudeksi, mutta se olikin 18:15. Taktisesti varmaan ajattelin kaukaa viisaasti, että voi tulla kiire. Nyt olin ajoissa.
Että minä sitten vihaan Kyllössä vierailua. Se on sairaalarakennus, jossa katsoin reaaliajassa, kun isäni hiipui pois. Jo pelkästään rakennuksen edustan liukuovet saavat kylmät väreet aikaan, eikä mitenkään hyvällä tavalla. Flashbackeja tulee, vaikka odottaisi vuoroaan vain hammaslääkärin puolella.
En oikein ole hampaiden paikkaamisoperaation fani myöskään. Taaskin ahdisti aika vietävästi. Yritin peittää tärinän ja kyyneleet siinä tuolissa istuessani. Ensin kokeilivat puuduttamatta, mutta huomasivat pian, että hermopääte ei kestä poraamista. Ulvahdin ja laittoivat tuplasatsin. Ei se poran äänen kuunteleminen mitään kamalan rentouttavaa ole puudutettunakaan.
Tunnin kuluttua operaatio oli ohitse. Kesällä väliaikaisen paikan laittoprosessi oli vieläkin pahempi, kun hermo oli ärtynyt. Silloin laittoivat triplapuudutuksen ja olivat huolissaan, että hammas tuosta vielä tulehtuu ja menee 2022 juurihoitohommiksi. Nyt oli kuitenkin eri ääni kellossa, hampaat ja hermo voivat hyvin. Ilmeisesti aamuisista harjailuistani on ollut hyötyä. Otin rutiiniksi hiljattain harjata hampaat kahdesti päivässä, kun eläissäni en ole muistanut aamuisin harjata. Onneksi on Habitify.
Triplapuudutuksen raukeamisessa kesti niin pitkään, että ehdin jo pelätä puolittaisen naaman jäävän pysyväksi kuin Two-Facella. Kymmenen tunnin kuluttua se kuitenkin aukesi. Kyselin vielä operaation jälkeen, kuinka monta kertaa laitoitte. Kuulemma yksi ja puoli. Eli nyt on noin puolet vähemmän puudutetta. Eiköhän naama 4-5 tunnessa avaudu.
Inventaariohommat ja pelailu ovat jääneet kokonaan työn ja väsymyksen alle. Eilisestä en muista enää mitään ja huominen on vasta tulossa. Tämä on nyt tätä aikaa…
Elämä on juuri nyt jotenkin kaaottista. Työkiireet kasvavat. Joka kanavasta pingaillaan. Päivän aikana ei ole riittävästi rauhoittumishetkiä. Meinaa välillä ahdistaa aika paljon.
Pitäisi-asioita on liikaa listalla. Työasiat sujuvat omalla painollaan, mutta olisi kaikkea muutakin, jotka jäävät juuri nyt jaksamisen ulkopuolelle. Pitäisi etsiä terapeuttiehdokkaita ja sopia tutustumiskäyntejä. Pitäisi raivata pari kaappia. Pitäisi laittaa kustantajille uudistettu saatekirje. Pitäisi laatiakin se saatekirje. Pitäisi käydä vaimon kanssa kultasepänliikkeessä katsomassa kadonneen tilalle uusi sormus. Pitäisi tehdä pari biisiä loppuun.
Pitäisi varmaan paljon muutakin, mutta olen siirtänyt nämä asiat odottamaan parempia, rauhallisempia aikoja.
Saavat odottaa.
Kaikkea ei tarvitse eikä pidä tehdä, ainakaan samalla kertaa.
Meni serverihommissa koko päivä, aivan kuten torstaina. Palaan asiaan huomenna…
← uudempia 1 … 214 215 216 217 218 … 233 vanhempia →