Lunta on satanut yöllä. Pääsen hädintuskin eteenpäin rantaraitilla. Aamulenkistä kehkeytyy enemmänkin aamutarpominen. Lukuvuorossa GRIP – The Art of Working Smart, josta on tullut myös suomenkielinen käännös Grip. Miten hallitset viikkoasi, vuottasi, elämääsi. Aihepiiriltään sellainen kirja, jonka olisin voinut kirjoittaa itsekin. Äärimmäisen kiinnostavaa asiaa. Hienosäädän viikkoagendaani kirjan pohjalta, vaikka vasta neljäsosa on luettuna.

Toimistolla tehtävä ratkeaa yksi kerrallaan. Iltapäivällä vastaan tulee kiperä bugi, jonka ratkomiseen pyydän Timin avuksi. Raavimme yhtä aikaa pääkoppaamme yhteensä noin kaksi tuntia. Lopulta ongelma selviää. Kerrankin bugi ei ollut omassa koodissa, vaan liittyi konfliktiin ulkopuolelta tulevan JavaScript-kirjaston kanssa.

Aina kun katson kelloa, se on harpannut kolme tuntia eteenpäin.

Elämää aikakoneessa.

Maksettuani otan ostokset hihnalta ja lähden kävelemään poispäin. Minut pysäyttää pitkä hintelä keski-ikäinen mies, jolla on urheilulliset vaatteet ja vaaleansininen halpismaski kasvoillaan siten, että vain suuosa on peitetty. Otan kuulokkeen pois. Äänikirja ylisuorittamisesta jatkaa papatustaan tuplanopeudella oikeassa korvassani. Mies sopertaa jostain urheilutoimittajista ja keskitysleireistä. Kuulemma mediassa on puhuttu vuosia siitä, että suomalaisiakin urheilijoita lähetetään saksalaisille keskitysleireille.

”Kiitos tiedosta”, totean ja jatkan kävelyä, mutta mies kävelee perässä. Höyrypään tarinatuokio jatkuu. En tiedä pitäisikö olla otettu siitä, että mies ilmeisesti ajattelee minun olevan jonkin sortin urheilija. Hänellä on urheiluvaatteet päällä ja minäkin satun käyttämään lenkkeilytakkiani. Ehkä en tee tämän enempää johtopäätöksiä, sillä miehen jutut ovat aivan hulluja. Taisi poloisella jäädä aamulääkkeet ottamatta.

Vaihdan suuntaa ja mies jatkaa eri suuntaan, mutta todeten vielä voimakkaasti perääni: ”Keskitysleirit, ne ne vasta ovat!”.

Työpäivä on sujunut hienosti. Päivä osoittautui liiketoiminnan kehitys- ja asiakaspalvelukeskeiseksi, mutta maanantait saavat olla joskus tällaisia. Mukava kuulla pitkästä aikaa työkavereiden pieruhuumoria livenä, kun viime viikon olin enimmäkseen koronaevakossa.

Väsymyksen määrä maanantaina puoli seitsemältä illalla on vakio. Mutta tästä se taas lähtee.

Älykäs herätys herättää 5:35. Katson unisin silmin kun tekniikka avaa television automaattisesti TV5:lle. Kampean itseni sängystä ylös, pesen hampaat, valmistan perinteisen aamiaiseni eli jogurttia, marjoja ja mansikka-kaakao-granolaa, kyytipojaksi artesaanikahvia Jura-keittimestä.

Matsi alkaa. Jaksan seurata ensimmäisen kuivahkon erän ja sitten alkaa taas väsyttämään. Yksi kahvikupillinen ei hirveästi auta, joten torkun läpi toisen erän. Kun peli päättyy ja Suomi voittaa, sammutan television ja jatkan unia.

Avaan silmät puolen päivän kieppeillä. Selaan uutiset, siellä on näemmä kansanjuhlat käynnissä.

Jotenkin hyvä fiilis ollut tänään. Saadaan viiden hengen Overwatch-tiimi kasaan ja pelit sujuvat hyvin.

Reddittiä, musiikin kuuntelua, oleilua. Simo Salmisen elämäkerta pian luettu. En mieti nyt huomista. Nyt on nyt. Kohta kahvia ja lisää rentoilua.

Tässä kohtaa déjà vu. Huomaan kirjoittaneeni täysin samalla otsikolla ”Carpe diem” ja samalla artikkelikuvalla itsenäisyyspäivänä 2021. Mitäpä väliä tuolla… Ihminen on omien tapojensa orja. Erona kuitenkin, että tuona päivänä ahdisti. Tänään ahdistus on kerrankin loistanut poissaolollaan. Ei pilata tätä.

Tämä on sitä aitoa palautumista.

Nukun yli kymmenen tuntia kuin tukki. Uni tulee tarpeeseen. Myöhäinen aamupala, parit videopelit. Juoksen kymmenen kilometriä, lenkkiseurana tällä kertaa Simo Salmisen elämäkerta. Aurinkoinen sää. Kelpaa.

Seuraavana ohjelmanumerona kotisauna.

Jotenkin hidas lauantai, mikä tuntuu oikein mukavalta. Muistan, että en ole tänään juonut ollenkaan kahvia. Siitäkö tämä päänsärky? Toivottavasti ei pahene.

Päätän, että pidän huomenna lepopäivän. Sunnuntaina ei tarvitse juosta.

Olisipa enemmän viikossa tällaisia päiviä, kun ei tarvitse miettiä yhtään mitään.

این نیز بگذرد,

”This too shall pass”, persialainen sananlasku.

Parempi päivä. Lenkkikelit edelleen huonot, vaikka aamulla pakkasta. Juoksen silti.

Joskus mietin, mikä pointti tässä kaikessa on, jos me kerran kaikki kuollaan? Nämä ovat varmaan näitä, mitä jokainen ihminen jossain elämänvaiheessa miettii tavalla tai toisella. Minä ehkä muita useammin. Etenkin nyt ajatukset ovat tulleet mieleen, kun olen lukenut syöpään kuolleiden merkkihenkilöiden elämäkertoja. Kasvi, Hintsa, jne. En tiedä miksi valikoitunut juuri syöpään kuolleiden henkilöiden kirjoja viime aikoina. Alitajuista tai sattumaa.

Isäni puhui ”vedenjakajista” syöpää sairastaessaan. Minun yksi isoimmista vedenjakajista lienee hänen kuolemansa. Ei siitä pääse yli, eikä tarvitsekaan. Viimeinen sana ”hyvin” kysymykseen ”miten menee?” vastattaessa ja viimeinen tekstiviesti ”olet rakas minulle myös” riittävät, ne säilyvät muistoissa tärkeimpinä. Ikävä tietysti on ikuinen.

Elämä on kuin elokuva. Elokuvaa katsoessa tietää, että sillä on tietty kesto ja se kyllä loppuu kun tarpeeksi pitkään katsoo. Hyvän elokuvan parissa viihtyy, eikä loppu enää harmita. Päinvastoin, loppu parhaimmillaan kruunaa kaiken.

Jos elokuva osoittautuu kehnommaksi kuin ennakko-odotukset antavat ymmärtää tai venyy venymistään, sitä suorastaan toivoo sen päättyvän nopeammin. Kaikista parhaita ovat elokuvat, jotka ovat sopivan mittaisia, sisältävät hyviä ja huonoja hetkiä, itkettävät ja naurattavat. Ennalta-arvaamattomuus on suotavaa ja kuuluu asiaan. Tällainen on myös hyvä elämä. Se voi olla pitkäkin, täynnä mutkia ja vastoinkäymisiä, mutta elämä sisältää myös paljon hyvää ja kaunista, jota kannattaa vaalia aina kun voi.

Menipäs filosofiseksi näin perjantaina. Viikonloppu tietää lepoa, sushia, sarjoja, elokuvia, kirjoja ja Overwatchia. Nyt nautin, enkä anna minkään pilata hyvää virettä, joka pilkahti esiin kuin odottamaton aurinko myrskyn jälkeen.