Liikaa ajatuksia. On hankala rauhoittua nukkumaan, kun pään sisällä vilisee ajatusten valtatie. Päässä pyörii liiketoiminnallisia, taloudellisia ja teknisiä aiheita. Välillä ajatukset poikkeavat oman elämän haaveista lähipiirin tulevaisuuteen, ihmisyyden ja elämän peruskysymyksistä aina kuolemaan saakka.
Huolet ovat pysyneet mukavasti taka-alalla viime aikoina, mutta etenkin öisin ne nostavat päätään. Mietin kuurosokeuteen johtavan Usherin oireyhtymän kanssa elävän vaimoni näköaistia, että mitenhän se tuosta etenee. Se siis tosiaan on etenevä sairaus, jota ei näe päällepäin. Mietipäs omalle kohdallesi tilanne, jossa näköaistia viedään pala palalta pois… Välillä arjessa unohdan koko pirun sairauden, kun itse näen ja kuulen normaalisti. Ehdinköhän rakentaa ajoissa meille paremman elämän niin, että hän ehtii myös nähdä sen? Ehdimmekö yhdessä näkemään maailmaa?
Joskus myös mietin rooliani isänä. Olenko tarpeeksi läsnä? En minä ole kovin hyvä suunnittelemaan mitään ohjelmaa. Aika vähiin jäävät Leikkimaat ja huvittelut arjessa. Pitäisi osata keskittyä myös jälkikasvuun, eikä vain aina olla mäkättämässä siitä kun huone on sotkuinen. Vaikka suoriudun varmasti keskivertoa paremmin isänä, poden silti välillä huonoa omaatuntoa siitä, että lapset kasvavat ja unohdan antaa heille huomiota, jonka he ansaitsevat.
Välillä haikailen menneitä, vaikka se vasta turhaa onkin. Mitään en kadu, sillä sitä edesmennyt isäni teki ihan riittävästi. On kuitenkin hieman ikävä niitä aikoja kun lapset olivat pieniä ja isäni oli elossa. Olisin vienyt lapsiani enemmän papan luokse maaseudulle. Enää ei ole mitään. Ei pappaa, eikä tölliä. Kaikki on katoavaista.
No, ehkä lopetan tämän turhanpäiväisen murehtimisen ja yritän nukkua sen viisi ja puoli tuntia. Pari kuukautta sujui niin hienosti, mutta nyt on jäänyt jotenkin unet vähille.
Ehkä tämä tästä taas. Hyvää yötä.
