Väsymys painaa. Nukuin viime yön jotenkin huonosti. Ja on vasta tiistai. Tuntuu kuin viikko olisi jo pitkällä. Mitenhän tämä on taas heti kääntynyt näin?

Ajatus ei kulje, mutta putkea ei katkaista. Kirjoittamisputkea siis.

Huomiseen.

Sotaa joka tuutista. Ei jaksaisi. Kuulemma pitäisi kiinnostaa. Monen mielestä esimerkiksi Halonen teki virheen, koska erehtyi tweettaamaan jotain positiivista omasta elämästään. Tulee mieleen Stubb, joka sai runtua kuntoilutweetistään vuonna 2014 Ukrainan ja Venäjän välisen kriisin ollessa viimeksi pahasti päällä. Kirjoitin tästä tuolloin mielipidekirjoituksen otsikolla ”Vihaajat vihaa, meitsi vaan takas twiittaa”. Hieman jotenkin henkisesti väsynyt olo tästä kaikesta. Ensin korona, sitten sota, mitä seuraavaksi?

Se maailman menosta. Oma maanantaini on kulunut perinteisesti: Aamulenkin kautta töihin. Toimistolla on tänään vain kolme, loput lomalla tai etänä. Mukavan rauhallinen, erilainen työpäivä. Kotona siivet Air fryerissä. Sitten aivot nollille Overwatchissa.

Torstaina olisi vuorossa minun ”talvilomani”, kaksi päivää. Lähden lomaa viettämään äitini luokse pikkukylään sadan kilometrin päähän. Otan rauhallisen poikani mukaan. Aion olla vain, lukea kirjaa, katsoa elokuvaa, ehkä vähän ulkoilla. Ei mitään kummempia suunnitelmia, eikä tarvitsekaan.

Tuntuu, että viisautta on keskittyä omaan elämäänsä ja tähän hetkeen, jotta pysyy edes jotenkin järjissään.

Yhdeksän tuntia unta alla. Riittävästi.

Tämän päivän suunnitelma: Ei mitään erityistä, tarkoituksella

Äiti soitti, puhuimme yli tunnin. Seuraavaksi Overwatchia. Illalla hyvä elokuva. Kirjaa. Siinähän sitä jo onkin.

Hyvä uni on tärkeää, se tuli taas huomattua. Perjantain ja lauantain välinen yö on yleensä sellainen, jolloin en laita kelloa herättämään, vaan annan elimistön päättää. Yhdeksän tuntia riittää tällä kertaa. Kymmenen aikaan olen jalkeilla. Heti aamusta iskee järjetön ahdistus, jolle en löydä syytä. Ehkä se on se Venäjän ja Ukrainan välinen sota, jota ei aiheena pääse pakoon missään. Ei riitä, että ei lue uutisia, sillä sodasta puhutaan kaikissa kanavissa, jossa on ihmisiä. En tunnista tätä sota-ahdistukseksi, mutta non-stop kauheudet eivät varmasti ainakaan helpota ahdistushäiriöisen elämää.

Ahdistuksen ja jokinlaisen vetämättömyyden vuoksi tuntuu vaikealta asennoitua lenkille lähtemiseen. Lauantaisin minulla on ollut tapana juosta kymmenen kilometriä, mutta nyt mietin tosissani, jos jättäisin viikonlopun juoksemiset väliin. Aurinko kuitenkin paistaa kirkkaalta taivaalta ja kahvit juotuani päätän, että aion lähteä ulos kuuntelemaan äänikirjaa. Minun on helpompi yhdistää lenkkiin jokin toinen mukava asia, tässä tapauksessa äänikirja.

Hyvin pian totean, että kannatti lähteä, sillä lenkkisää on täydellinen, -0.60 astetta celsiusta, aurinkoista ja kaunista. Rantaraitti on jäässä, joten paikoin joudun varomaan. Kaukana edessä juoksee tyyliltään hippimäinen juoksija paljasjalkakengissä. Näyttää siltä, että juoksisi sukkasiltaan, mutta en pääse lähemmäs tarkistamaan, kun hän huomaa minut ja kiihdyttää vauhtia. Säilytän oman vakiovauhtini ja annan mennä menojaan.

Rikoin taas oman ennätykseni. Kymmenen kilometriä tunnissa ja neljässä minuutissa. Tätä tahtia kesään mennessä juoksen tämän matkan alle tuntiin.

Nyt on ilmeisesti se juoksijan euforia. On niin hyvä fiilis. Palkitsen itseni sushilla.

Vaikea herätä perjantaihin. Sateessa juokseminen jatkuu. Tässä päivässä on ollut muutama onnistuminen web-ohjelmoinnin osalta, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Energiat vähissä, mutta niin kuuluukin tässä vaiheessa viikkoa.

Tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis. Nyt ruissipsiä ja rentoutumista.

Perjantai.