Silmälasikotelo jää kotiin ja maski aiheuttaa linssien huurtumisen pakkassäällä. Kaksitoistavuotias tyttäreni ei vieläkään uskalla kulkea yksin bussilla (paikallisten kesken linkillä) ja kahdeksanvuotias on samaa sarjaa koulumatkan suhteen. Pojan hakeminen koulusta sattuu olemaan samaan aikaan kuin tyttären hammaslääkäri, eli kiireen ja kaaoksen ainekset ovat kasassa. Joudun valitsemaan odotanko pojan kanssa kotona vaimon saapumista vai käynkö tyttären kanssa sairaalanmäellä. Valitsen jälkimmäisen.

Aloitan tämänpäiväisen lokin kirjoittamista linja-autossa, mutta juuri tässä kohtaa jäämme pois. Eipä matka keskustan sisällä kauaa kestä.

Jämäviikon tehtävälista ei edes näytä mitenkään ylitsepääsemättömältä, mutta viikko on muuten ikävän repaleinen. Raavittavaa siellä täällä ja tällaisia keskeytyksiä ainakin vielä huomenna. Torstai on ainoa kokonainen työpäivä. Tänään palaveria yhdeksästä yhteentoista, pikainen lounas, kotiin hakemaan tytär, hammaslääkäriin, takaisin toimistolle, kolmelta palaveriin, neljältä voisi sitten aloittaa päivän työt. Huomenna lähes vastaavanlainen shitshow.

No, pitkäänhän sitä onkin saanut viettää lähes normaaleja päiviä. Kiireen tuntuun voi joissakin rajoissa vaikuttaa keskittymällä yhteen asiaan kerrallaan.

Pakkanen tuntuu tänään harvinaisen purevalta. Katsotaan viitsinkö lähteä tänäänkään juoksemaan kylmään ja pimeään. Ehkä vedän illalla lihaskuntotreenin sisällä sen sijaan. Maanantain kunniaksi. Paitsi tänään on tiistai. Hitto, miten sekavaa.

Suomen itsenäisyyspäivä. Maanantai. Hämmentävä kombinaatio. Pääkoppa asennoituu siihen, että ollaan töissä, mutta kalenteri sanoo muuta. Yrittäjän neljä työpäivää jää vähän vajaaksi väistämättä, joten tein tänään hieman töitä pohjustaen huomista.

Tänään on ahdistanut poikkeuksellisen paljon. Stressailen ilmeisesti tulevaa viikkoa. Muutaman tunnin työnteon jälkeen lähdin kuitenkin pois koneelta tekemään ruokaa ja ahdistus hieman helpotti. Täytyy pitää ajatukset kurissa ja rentoutua.

Mentaalinen vapaa-ajan tavoitteeni on ollut saada musaprojektiltani Streetgazerilta edes yksi biisi ulos tänä vuonna. Aihioita on tällä hetkellä 64, joista 5 ovat potentiaalisia ja täysmittaisia kappaleita odottamassa viimeistelyä. Näistä en ole enää yhteenkään tyytyväinen.

Kuten muutkin asiat elämässä, hyvää syntyy kertarykäyksittäin silloin kun motivaatio ja inspiraatio on kohdillaan. Musiikkin tuottaminen on jäänyt tietokonejuttujen, kirjoittamisen ja koodailun alle, eikä siihen liikene tarpeeksi aikaa. Vanhaan on tympeää palata ja uuteen ei riitä tarpeeksi aikaa tai energiaa. Ikuinen haaste, joka hieman ahdistaa.

On monesti tehnyt mieli kuopata koko musiikkiprojekti ja jättää homma sen osaavile. Toisaalta, koska kyse on harrastuksesta eikä mistään levy-yhtiön luotsaamasta ”oikeasta” toiminnasta, miksi en voisi jatkaa samaan malliin ilman tavoitteita. Onko tällöin muka säännöllisesti tultava jotain uutta ja hienoa ulos? Tänä vuonna ei ole tullut levyn levyä ja silti biisejäni on kuunnellut 8700 eri ihmistä melkein sadasta eri maasta. Ehkä pitäisi nyt antaa itselleni lupa olla puristamatta sitä mailaa? Olen itselleni liian ankara.

Tiedän osaavani paljon asioita, mutta kaikkea ei tarvitse tehdä heti, eikä kaikkea pystykään. Olen 33-vuotias ja ehdin kyllä julkaista sen kirjan. Ehdin tehdä jonkun oikeasti hyvän levyn, jonka biisien säveltämiseen olen pystynyt kunnolla panostamaan muutaman illan tai yön sävellystyön sijaan. First things first, eli oma jaksaminen, yritys ja perhe. Sen jälkeen kaikki muu.

Voin jo kuvitella itseni oman elämäni John Carpenterina soittelemassa vanhoilla päivillä. Tai oman elämäni Stephen Kinginä kirjoittamassa kirjaa kirjoitushuoneessa, jonka seinät ovat täynnä kirjahyllyjä ja jonka komein sisustuselementti on vanha ja jykevä mahonkinen kirjoituspöytä. Sitä aikaa odotellessa… älä kuitenkaan saavu liian pian.

Nyt on nyt. Kaikki ajallaan. Carpe diem.

Pöydällä odottaa iso kasa valokuvia. Kaivoin kaapista isän tiluksilta löytämäni valokuva-albumit ja muut irtovalokuvat, jotka pitäisi lajitella kansioihin. Kun kuvat ovat kansiossa, digitoin PhotoScanilla niistä parhaat talteen. Heti kuvien pöydälle ottamisen jälkeen muistin, miksi tätäkin hommaa sanotaan ”ikuisuusprojektiksi”. Jos kuvakasa ei huomisen jälkeen häviä pöydältäni, sullon albumit kuvineen takaisin kaappiin.

Kello herätti yhdeksältä, vaikka olin raottanut silmiäni jo joitakin aikoja aikaisemmin. Luonto kutsui, kirjaimellisesti. Aurinko paistoi jo aamulla ilahduttavan kirkkaasti. Neljä kerrosta päälle ja ulos kävelylle. Järvi tuli kierrettyä papa-Lain kanssa. Oikein leppoisa tunnelma, eikä haitannut yhtään, vaikka parta vähän jäätyi.

Jotkut kävelivät jo jäällä. Minusta se ei ole järkevää, sillä jää on vielä ohutta ja petollista. Edes Apetor ei pelastunut.

Mietteet saunassa, vaimon ituhippisapuskaa kitusiin ja valokuvia lajittelemaan.

Iltapäiväkahvit.

Päivän varsinainen kirjoitus:

• Paras app tapojen seuraamiseen (ja niiden ylläpitämiseen)

Tänään sanoja tuli plakkariin 1271.

25 päivää putkeen lokikirjaa. Tuijotan tyhjää näyttöruutua. Alkaa järkevä sanottava loppua.

Tytär lähti viikonlopuksi kaverinsa luokse yökylään. Kotona on hiljaista. Olisipa yhtä hiljaista aina.

Tänään on ahdistanut yllättävän vähän. Sopiva määrä ulkoilua, sushia ja hyvä elokuva.

Päässä humisee. Tarvitsen lisää lepoa.

Työpäivä sujui sekalaisissa merkeissä, mutta viikon saldona tein enemmän kuin oli alunperin tarkoitus. Eli ylitin taas itseni vähän vahingossa. On jotenkin älyttömän hyvä fiilis siitä, että juna vain puksuttaa eteenpäin.

Lähdin viikon viimeisen koodikatselmoinnin jälkeen suoraan baariin. Kyllä, luit oikein, baariin. Istahdin Ravintola Sohwille ja ihmettelin, kun kukaan työkavereista ei ollut vielä neljän jälkeen ehtinyt kohteeseen. Siinä kahvia särpiessäni ensimmäinen Dude asteli sisään.

Kahvi vaihtui alkoholittomaan A. Le Coq Cranberry Long Drinkiin. Tässä juomassa katajanmarja- ja yrttitisleet toimii, eikä myöskään mehumaisuutensa vuoksi triggeröi. Oikein passeli seurustelujuoma silloin kun hyvää inkiväärialea ei ole tarjolla.

Seitsemän tuntia myöhemmin palaan kotiin. Katson kelloa, se on jo yksitoista illalla. En tajunnut ajan kulua ollenkaan. Nyt istun vanhalla kirjoituskoneellani, 2013 vuosimallin MacBook Pro:llani, jonka voimin bisnestä käynnisteltiin aikoinaan. Aivoni eivät oikein voi käsittää tilannetta. Olen yrittäjä kahdeksatta vuotta, viettänyt baarissa selvinpäin koko perjantai-illan ja vieläpä melko hyvällä fiiliksellä. Samaan aikaan tuntuu, että olen kotona liian myöhään ja oikeaan aikaan.

Hieman murheellinen olen siitä faktasta, että en ehtinyt toivottaa lapsilleni hyvää yötä. Minun ei ollut tarkoitus olla näin pitkään ravintolassa. Jotenkin tavallaan muistuu mieleen ne ajat, kun teki tätä useammin. Mutta silti toisaalta, ehkä tätä on salaa kaivannut, kun korona-aivot eivät osaa enää asennoitua ulkona käymiseen, etenkin kun absolutistina ei luontaisesti tule niin usein lähdettyä baariympäristöön. Olen iloinen että lähdin, kuten jokaisen aiempanakin kertana. Illan suolana on ne hyvät keskustelut ja ystävät.

Kyllä tässä jo pikkuhiljaa väsyttää. Viime yön yhdeksän tuntia unta tuntui nopealta ohikiitävältä hetkeltä. Suljin silmät ja sitten avasin ne. Viikko vie veronsa.

Pitkä viikonloppu edessä, kiitos nam.

Aika hilkulle jäi tämän päivän lokikirjoitus. Touhua ja tohinaa on, vähän liikaakin. Rakas joulupukki, hidasta vauhtia jouluun mennessä, kiitos.