Tavanomainen päivä, kirjaimellisesti. Aamulenkki sujuu hyvin. Vaikka herään ennen seitsemää, meinaa tulla kiire ehtiä yhdeksäksi toimistolle.
Päiväni on kulunut bash- ja python-ohjelmoinnin parissa, niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Lapset ovat olleet tänään iloisia. Aika mukava maanantai kaikin puolin.
7217 askelta. Ei hassumpi päivä.
Nukun niin hyvin kuin hotellissa voi nukkua. Aikainen aamupala ja hotelliaamiaiselle. En välitä tänä viikonloppuna kaloreista, joten otan kaikkea. Syömme rauhassa, höpöttelemme vaimon kanssa niitä näitä ja otan vielä santsikupin kahvia.
Pian kirjaudumme ulos hotellista ja lähdemme tarpomaan ulos tuiskeeseen. Tällä kertaa olen katsonut ennalta HSL:n applikaatiosta reitit ja linjat valmiiksi. Olemme päättäneet viettää aamupäivän Mall of Triplassa, jossa kumpikaan ei ole käynyt koskaan aikaisemmin. Linja-autolla Tikkurilaan ja sieltä lähijunalla Pasilaan suoraan ostoskeskukselle.
En hirveästi jaksaisi kierrellä, mutta kävelemme joka kerroksen läpi. Paljon on kauppoja. Vaimo haluaa teekaupasta teetä ja jostain hipsterikaupasta sukat. Itse en tarvitse mitään. Kahvihammasta kolottaa jälleen, joten suuntaudumme Fazerin kahvilaan. Otan Fazerin Sinisen Cappucinon ja vaimokin intoutuu kahvinjuojaksi kun tarjolla on lempisuklaalla, Geishalla varustettua Lattea. Päätämme vetää aivan överiksi ja ostaa päälle vielä Pätkis-versiot laskiaispullasta. Tuhat kaloria, kiitos nam.
Loput kiertelyt ja sitten burgerille. Ei oikeastaan ole edes kova nälkä, mutta edessä on pitkä junamatka Jyväskylään, joten jotain pakko syödä. Höpsis näyttää tien käsintehtyjen hampurilaisten äärelle. Arvon aikani ja päätän ottaa chiliburgerin mediummiinuksena, vaikka en ole syönyt punaista lihaa miesmuistiin. Syön hampurilaisesta vähän yli puolet ja sitten alkaa hengästyttää. Hiki valuu otsalta. Olo on kuin sepelvaltimotautipotilaalla. En saa happea. Pidän tauon ja sönkötän rouvalle siitä, että punainen liha ei enää sovi minulle. Haukkaan viimeisen palan, mutta puistattaa. Sylkäisen palan paperiin ja ihmettelen, mitähän minulle on oikein tapahtunut… Olen vieroittautunut naudasta ja possusta. Syön jatkossakin siipikarjaa ja mereneläviä, niistä ei mene kroppa solmuun.
On aika lähteä junalle. Kuudes vaunu puuttuu junasta ja meidät ohjataan ravintolavaunun yläkertaan. Saamme lokoisat ja tilavat istumapaikat vaunun takaosasta. Väsymys painaa ja olen iloinen, että reissu on takanapäin. Kannatti silti käydä. Eilisillasta tähän iltaan ahdistuskin on pysynyt aisoissa. Lapsillakin oli onnistunut viikonloppu mummolassa. Ensi yönä uni maittaa kaikilla.
”Minä haluan Vantaalle”, pääsee suustani. ”Noin ei sano kukaan, koskaan!”, toteaa vaimoni samalla kun kävelemme pitkin Helsingin vilkkaita katuja. Tarkoitan tietenkin että haluan jo syrjäiseen hotellihuoneeseen rauhoittumaan. En todellakaan nauti Helsingistä ja ihmismassoista, mutta Helsinki on pakollinen välietappi viikonloppureissullamme. Suuntaamme hawajilaiseen poke bowl -ruokapaikkaan ja tilaan ison aterian, jossa on riisiä, salaattia, jotain härkäpapujen tapaista, kanaa, kurkkua, kirsikkatomaattia, wakamea, chiliä, tulista mayokastiketta ja vaikka mitä. Ruoka on herkullista.
Ajatukseni palaavat syödessä edeltävään yöhön. Väsymys painaa. Olen nukkunut viime yön kehnosti, hädin tuskin viisi tuntia vähän väliä heräillen, koska jostain syystä jännitän. Näen unta, jossa myöhästymme junasta. Ennustus lähes toteutuu, kun joudumme lopulta juoksemaan junaan. Olemme junassa kello 7:16, kun junan on määrä jättää asema kello 7:19. Aikaa jää ruhtinaalliset kolme minuuttia.
Ruokaillessa saan paniikkikohtauksen. Mitä teen täällä ja miksi? Olisi ollut parempi jäädä kotiin. Ahdistaa tuijottavat kasvot. Kerään itseni ennen kyynelten tuloa. Vaimo tajuaa tilanteen ja muistuttaa hengittämisestä. Viiton, että ehkä se oli ne huonot yöunet. Tai kahvin määrä. Tai Helsinki. Tai nämä kaikki. Ehkä tämä olisi toisaalta tullut muutenkin. Ei näiltä tilanteilta voi välttyä.
Onneksi voi puhua näistä ”salakielellä”, viittoen, ilman että kukaan tietää mitä puhumme. Helpottaa. Haluan Vantaalle, sanon taas ääneen. Vaimo muistuttaa, että sano mieluummin, että haluat jo hotellille, jotta ei kuulosteta noloilta maalaisjunteilta. Mutta sellaisiahan me olemme. Totean, että anteeksi kun olen näin vammainen. Vitun vammainen, vaimo lisää. Molempia naurattaa yhteinen vammaisvitsimme.
Käymme Konsolinetin liikkeessä. Ostan Overwatch-paidan, vaimo ostaa Animal Crossingin Amibo-kortteja ja pehmolelun. Kysyn retropelijutuista. Alkuperäinen Nintendo 64 olisi myynnissä, mutta en raaski juuri nyt satsata, vaikka tavoitteenani onkin elvyttää retropelailuharrastustani heti kun jää taas ylimääräistä aikaa. Ehkä myöhemmin metsästän jonkun uuden retrokonsolin.
Käymme vielä nopeasti Mujissa. Ostan kahvia ja paremmat syömäpuikot puhkikuluneiden ebay-halpispuikkojen tilalle.
On aika lähteä sinne Vantaalle. Arvon hetken otammeko alle bussin vai lähijunan. Tässä välissä sähläämme HSL-appien kanssa. Olen katsovinani, että junalta ei tule liikaa käveltävää, mutta arvioin väärin. Olisi pitänyt valita bussi.
Kävelemisessä ei ole mitään vikaa, päinvastoin, pidän siitä, koska kävelen joka paikkaan, mutta pääkaupunkiseudulla ei ilmeisesti ajatella kävelijöitä ollenkaan, koska mitään kevyeen liikenteen väyliä ei ole aurattu edes keskustassa. Kaikki paikat ovat täynnä lunta. Vantaalla tilanne on vielä pahempi. Puolentoista kilometrin matka tuntuu kymmeneltä kilometriltä kun joutuu rämpimään jatkuvasti hangessa.
Aikamme taisteltuamme löydämme hotellin, halleluja. Saamme jo maksettuun hotellihuoneeseen avainkortit. Seitsemäs kerros. Kas kummaa, jo hississä heittää punaista, mutta kolmannella yrittämällä pääsemme ylös. Huone on sentään lähellä hissiä. Mutta ei, punaista antaa. Ei auta kuin lähteä takaisin alas aulaan. Kortit ovat ilmeisesti viallisia, toteaa hotellin vastaanottovirkailija. Huomasimme tämän. Uusilla korteilla pääsemme sisään.
Päätämme jättää kylpylän sitten kuitenkin väliin, vaikka korona ei tarttuisikaan kloorivedessä. Tästä ei tullut polemiikkia, sillä ajatus oli rouvan. Itse en ole kylpyläihmisiä muutenkaan, eli harmistus jäi henkilökohtaisesti vain noin viiteen prosenttiin. Kylpylän sijaan ostamme liput elokuviin ja sitä ennen on tarkoitus käydä jossain syömässä.
Muistan tässä hotellin sängyllä istuessani miksi en pidä reissailusta. Liikaa säätöä, liikaa ihmisiä, liikaa paikasta toiseen liikkumista. Murphyn laki, kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. No, enpä jinxaile tämän enempää. Kaikki on hyvin.
Ahdistus prosentteina enää 10%. Pitää muistuttaa itseään, että nyt on aika rentoilla. Vaikka parasta olisikin vain lojua kotona, kokeillaan nyt tätä tuulettumista kerrankin. Saatan jopa heittäytyä villiksi ja tilata illalliseksi pizzaa.
Taas on perjantai. Päiväni murmelina. Sain aamupäivällä tekstiviestin Fonumista, joten lähdin heti kauppakeskusta kohti, tällä kertaa kuitenkin linja-autolla. Kolmas kerta toden sanoi ja puhelinepisodi oli kolmessa vartissa ohitse.
Palaan takaisin kotiin. Jatkan töitä. Päivä hujahtaa jonnekin. Paljon koodia, paljon chattia, paljon black metallia taustamusiikin muodossa. Kolmen aikaan perjantaiheipat videopuhelun välityksellä. Jatkan hetken työntekoa samalla kun lapset pakkaavat mummolan reissua varten. 15:40 vien lapset linja-autolle ja vilkutan hyvästit. Soitan vielä perään molemmille erikseen, tytölle siksi, koska poika ei vastannut. Ei ole tottunut vielä puhumaan puhelimessa. Luonteemme osuvat sen verran yksiin, että jo nyt voi sanoa, että tuskin tulee koskaan tottumaankaan.
En ole tottunut olemaan ilman muksuja, joten kotona on hieman outo olla. Onneksi tulevat takaisin sunnuntaina, on siinä perhearjessakin puolensa.
Jatkan töitä vielä kun saan olla rauhassa. Keksin vihdoin lohko-automaatiooni ratkaisun, joka säästää aikaani huomattavasti ensi viikolla. Homma kruunaa työviikon täydellisesti.
Huomenna saamme vaimon kanssa muuta ajateltavaa, kun lähdemme pääkaupunkiseudulle viihtymään. Elokuvaa, ateriointia ja sen sellaista. Laatuaikaa. Mieluusti jäisin kotiin, mutta reissu on jo maksettu. Parempi opetella nauttimaan. Tämä on se viikonloppu, jonka lupasin minulle ja vaimolle palkkioksi kesän päätöksestä laihtua ja voida paremmin. Olemme molemmat ylittäneet tavoitteemme reilusti jo syksyn puolella. Koronarajoitusten ja muiden takia alunperin tammikuun suunnitelmat lykkäytyivät helmikuulle.
Perjantaistakin ehtii vielä nauttia, kun lasten nukkumaanmenoaika on yllättäen poistettu päiväjärjestyksestä. Sen verran harvinaista herkkua, että vaikka väsyttää pirusti, aion vielä touhuilla jotakin kivaa. Varmaan pelaan videopelejä.
Aamulenkit saavat jäädä lauantain ja sunnuntain osalta, koska juna lähtee jo seitsemältä, enkä millään viitsisi herätä viiden jälkeen treenaamaan ja miettiä vaihtoehtoisia lenkkivaatteita saati ottaa lenkkareita mukaan reissulle. Onhan tuota painoa melkein -20kg pudotettu, vaikka vähemmän oli tarkoitus. Nyt ei siksi tarvitse potea huonoa omatuntoa parin päivän tiedostetusta tauosta liikunnassa tai kasvaneesta herkuttelusta. Tämä on täysin ansaittu juttu.
Seuraavaksi syön sushia. Voi pojat.
Kylmä päivä. Ylös, ulos ja pakkaseen. Syön aamupalan. Meet-palaveri. Ulos kävelylle. Kävelen ja kuuntelen äänikirjaa. Vien puhelimeni jälleen Fonumiin. Tämä on kolmas kerta. Viimeksi vietyäni sanoivat, ettei ole aikaa ottaa huoltoon, vaikka soitin etukäteen ja olisi pitänyt olla. Ajanvarausta ei voi tehdä, koska palvelu on ”puhelin kuntoon tunnissa”. Kaunis ajatus, mutta toimii oikeastaan tarkoitustaan vastaan. Aina on ruuhkaa ja on tuurista kiinni, saako palvelua vai ei.
Nyt saan puhelimen kuitenkin huoltoon, koska olen ensimmäisenä paikalla. Menen tuttuun tapaan Espresso Houseen, laitteetta. Tilaan kahvin, jota joudun taas selittämään, koska olen kaavoihin kangistunut ja hankala asiakas, joka tilaa Latte Infernoa, jota ei ole ollut vuosikausiin virallisella listalla. Kahvi on kuin Latte, mutta nelinkertaisella espressoannoksella.
Kahvin saatuani menen istumaan mukavaan nojatuoliin ja avaan kirjan, joka kertoo dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Uppoudun kirjaan puolisen tuntia ja sitten huomaan katoavani ajatuksiini. Tällainen istuminen on mukavaa. Työt saavat hetken odottaa.
Mieleeni tulee aiemmin kirjoittamani kirja-arvio kirjasta ”Tänään olen elossa”.
Tänään olen elossa. Kirja muistuttaa jo nimensä puolesta siitä, mihin pitäisi elämässä keskittyä, eli tähän hetkeen, tähän päivään, hyvään elämään. Hintsa eli itse eri tavoin kuin opetti, ”sitten kun”-elämää. Sitä me muutkin elämme, ihminen kun haluaa sulkea vääjäämättömän pois elämästään. Olisi parempi edes yrittää keskittyä tärkeisiin asioihin kuin lykätä niitä aina vain tuonnemmaksi. Helpommin sanottu kuin tehty.
Kirja on äärimmäisen ajatuksia herättävä. Vaikka aihe on vaikea, se säilyttää tietynlaisen positiivisen opetuksen siitä, että tärkeintä on kontrolloida omaa elämäänsä ja elää omin ehdoin, ei muiden. Hintsa oli hieno mies, paljon hyviä ajatuksia.
Voittamisen Anatomian ”jatko-osaksi” teosta ei voi kutsua, koska kirja on täysin erilainen, päiväkirjatyylinen kooste Hintsan syöpäkertomuksesta. Kiinnostuin kirjasta, koska kirjoitan itse päiväkirjaa ja kuolemaa lähellä olevat ajatukset kiehtovat minua. Laitoin kirjan heti lukuun Voittamisen Anatomian jälkeen, joten alkupätkässä on siksi hieman toistoa.
Kirja kiinnostaa minua myös, koska Hintsa muistuttaa henkilönä omasta isästäni, joka uskoi samoihin asioihin ja ajatteli samoin sairastaessaan syöpää ja lopulta kuollessaan siihen. Yhtäläisyyksiä on paljon. Missio taisi jäädä vain isäni ja Hintsan ja Jumalan väliseksi asiaksi, sillä se ei yleisölle tälläkään kertaa auennut. Joskus haluaisin vastauksen siihen, miksi Jumalan tiet ovat aina tutkimattomat ja kaikki on aina niin mysteeristä ja mutkan kautta. Ehkä asia selviää minulle itsellenikin sitten kun loppu on lähellä.
Kirja on hyvin arkinen ja kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi kiinnostaa näin paljon. Siinä on kuitenkin jotain mystiikkaa, josta pidän. Mukaansatempaava tarina sairaudesta ja isosta ihmisestä. Surullisesta ja koskettavasta lopusta huolimatta jättää positiivisen ilmapiirin kansien sulkeutuessa. Kiitos Aki.
Hintsan core-ajattelun kolme kysymystä piipahtavat mielessäni: Tiedätkö kuka olet? Tiedätkö mitä haluat? Hallitsetko omaa elämääsi?
En koe eläväni ”sitten kun” -elämää, vaikka osa haaveilemistani asioista odottaakin varallisuuden kasvamista.
Olen oikeastaan aika tyytyväinen siihen missä tällä hetkellä olen elämässäni.
Näistä ajatuksista pitäisi kirjoittaa pidempi pohtiva teksti paremmalla ajalla.
← uudempia 1 … 202 203 204 205 206 … 224 vanhempia →