Onneksi on viikonloppu.

En oikein tiedä mitä tänään kirjoittaisin. Terapiassa perus höpinöiden lisäksi jokin Tai Chi -tyyppinen setti. Tuntuu niin oudolta liikkua, mutta tulipahan kokeiltua.

Illalla on mukavaa pelata videopelejä lasten kanssa. Fortniten jälkeen innostun vielä Overwatchiin, mutta tasoni ei riitä ryhmäytymiseen. Muutamat soloquet, kaikki hilkulla voittaa, mutta häviän jokaisen. Tänään ei ole minun päiväni.

Suoritettuja tehtäviä 32. Lenkkejä 0. Kylmä ja pimeä ei houkuta. Pitänee katsoa sitä salijäsenyyttä pikkuhiljaa… tuntuu, että en saa mahdutettua liikuntaa nyt oikein mihinkään väliin. Aamut menee lasten jutuissa, päivät töissä ja illalla on ravintovaje, pimeä, kylmä ja väsymys. Huokaus.

Arki tuntuu jotenkin raskaalta. Huomenna alkaa viikonloppu. Odotan malttamattomana, että pääsen lepäämään.

Olisi kivaa, jos ehtisi tehdä vieläkin enemmän. Tuntuu, että aina tulee uusia parannuksia mieleen, joihin ei ole tarpeeksi aikaa.

Silmiä särkee.

Päivän pidempi tekstini: Verkkosivut ja avusteinen tekoäly – AI ja uusimmat trendit esittelyssä

Katson ulos toimiston ikkunasta. On pimeää. Mietin jälleen, mitä elämältäni haluan. Onko se tätä? Haluanko istua tietokoneella joka ikinen päivä aamusta iltaan? Vai haluaisinko myös tehdä jotain muuta…

En tiedä. Tätä olen tehnyt aina. En tavallaan tiedä mistään paremmasta. Toisaalta näiden pohdintojen syynä voi olla myös tämä ikuiselta tuntuva, synkkä ja pimeä marraskuu. Kaikki tuntuu jotenkin niin karulta ja yhdentekevältä. Vaikka hyviä asioita tapahtuisi, tämä tunnelma latistaa.

Kyllä, tätä minä haluan. Minä olen parhaimmillani netissä, silloin kun en pääse kesäiseen metsään juoksemaan. Pimeässä en halua juosta. Netissä en ole koskaan pimeässä.

PS. Sanelin tämän iPhonen sanelutoiminnolla. Ei tule ihan yhtä luonnostaan kuin kirjoittaminen, mutta käyhän se näköjään näinkin.

Avaan vanhat muistolaatikkoni. Löydän kasan päiväkirjoja, kasettinauhurini, Walkmanin, pieniä ja isoja C-kasetteja, diskettejä, levyaseman, CD-levyjä, kirjeitä… Kasetteja en pysty kuuntelemaan, koska Walkman on epäkunnossa. Sen radio-ominaisuus kuitenkin vielä toimii.

Nostalgiaryöpyn seasta löydän myös kasetin, jolla haastattelen edesmennyttä pappaani. Tuo nauha vuodelta 1998 on harvinainen ja tiettävästi ainoa, jolla on kuultavissa rakkaan vuonna 2001 kuolleen pappani ääni. Aion digitoida muutkin nauhat ja kuunnella mitä niillä todella on. Osalla on vuonna 2019 poistuneen isäni ääntä.

Vuoden 2000 päiväkirjassa kirjoitan, että jos vanhempi minäni koskaan lukee päiväkirjaani, suosittelen laskettelemista, sillä se on hauskaa. Aika trippimäistä… Muistan kirjoittaneeni osan, osasta on täysin muistot kadonneet. Huvittaa ja vähän surettaakin lukiessa. Totta tosiaan, olen unohtanut koko lumilautailun. Lotta voisi tykätä. Tulevana talvena voisin mennä lumilautailemaan pitkästä aikaa. Eihän sitä ollut kuin reilut 20 vuotta välissä.

Pitää palata aarrearkkuni ääreen uudemmankin kerran. Tuntuu hämmentävältä, että olen ollut tällainen kirjoittaja vuodesta 1997 saakka. Aina tykännyt kirjoittaa ajatuksiani ylös. Aion jatkaa samaan malliin.