Olisipa aina yhtä hiljaista kuin öisin. Kuuntelen tuulen huminaa avoimen ikkunan läpi. Alakaupungin elämä on yllättävän seesteistä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

Katsomani elokuva vie ajatukset menneeseen. En voi olla ikävöimättä liian nopeasti lähtenyttä isääni, vaikka tapahtuneesta on kulunut yli kolme vuotta. Ei tunnu siltä, että olisi mennyt niin pitkää aikaa. Aivan kuin se olisi tapahtunut tänä vuonna. Se tunne on yhä niin vahvasti läsnä. Ei sitä unohda koskaan.

En edes tiedä miksi lauantain teksti meni näin viime tippaan. Olen ollut tekemättä mitään järkevää. Overwatchia, elokuvia, sarjoja. Uploadin kakkoskausi, Ghostin uusin levy. Eskapismia parhaimmillaan. Lukeminen on jäänyt harmillisen vähälle, kun on ollut muuta tekemistä. Luen silti joka päivä edes kymmenen minuuttia.

Herään. Kello on kolme aamuyöllä. On liian kuuma. Olen nähnyt unta, että hikoilemme huoneessa kuin saunassa. Huoneen lämpötila on kaksikymmentäneljä astetta Celsiusta, joka on omaan makuuni liian lämmin. Tykkään nukkua 19-20 asteessa.

Puolisollani on aina liian kylmä silloin kun minulla on liian kuuma. Puolisoni pitää valosta, kun taas minä rakastan pimeää.

Olemme kuin päivänsäde ja menninkäinen. Värssy ja ajatus saa minut monesti herkistymään. Niin erilaisia, mutta niin samanlaisia. Niin mukava olla yhdessä, vaikka monessa olemme toisemme vastakohdat.

Aurinko kun päätti retken
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi,
päivänsäde kultasiipi
juuri aikoi lentää eestä sen,
kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan.

Katselivat toisiansa,
menninkäinen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: ”Poltat silmiäni,
mutt’ en ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
– on pimeässä hyvä asustaa.
Käy kanssani niin kotiluolaan näytän sulle tien
– ja sinut armaakseni vien!”

Säde vastas: ”Peikkokulta,
pimeys vie hengen multa
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä
niin en hetkeäkään elää saa!”
Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen yössä tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.

Reino Helismaa, 1949

Nukahdan uudelleen. Herään. Kello on seitsemän kieppeillä. Päätän nukkua vielä hetken, vaikka seitsemän tuntia on jo plakkarissa.

Olen pyrkinyt välttelemään lenkkeilyä, koska olen juuri ollut kipeänä, joten en lähde aamulenkille tänäänkään. Kurkussa on vielä ”outo tunne”, vaikka muuta oiretta ei olekaan. Ehkä löysäilen vielä tämän viikon, maanantaista sitten kovaa ajoa.

Ensimmäistä kertaa toimistolle tällä viikolla. Mukava nähdä työtovereita. Kolme tuntia koodia ja sitten lounaalle. Amarillossa saa kasata itse hampurilaisensa pöydässä olevista aineksista. Mikäs siinä, maistuu. Lounaan jälkeen pääsen lauteille esittelemään presentaation uudesta projektityökalustamme. Esitys menee hyvin ja dudet ovat innoissaan. Onnistumisen tunteita.

Valumme hiljalleen toimistolta Hollywood Bowlingiin. Keilaaminen ei ole minun juttuni, mutta hiljalleen se alkaa heitellessä jopa sujumaan. Harmillisen monta palloa menee kouruun. Saan yhden täyskaadon, eli tavallaan ylitän itseni. En näe hohtoa keilaamisessa (pun intended). Kuolettavan tylsä laji, mutta tulipahan heiteltyä.

Viiden jälkeen alan haikailla jo kotiin. Pari työjuttua vielä kotikoneelta ja viikonlopun viettoon. Hyvä päivä, mutta nyt väsyttää. Kelpaa olla tekemättä mitään seuraavat pari päivää. Vesilasi-kippis sille!

Nyt on kyllä kirjoittamismotivaatio aivan nollissa. Olen kirjoittanut tänään niin paljon, vaikkakin työhön liittyvää.

Huomiseen.

Joskus on tällaisia päiviä. Etäpäivät välillä venähtää. pic.twitter.com/ZppT3yyJ1s

— Roni Laukkarinen (rolle.social) (@rolle) March 10, 2022

Aina kun katson kelloa, on kulunut monta tuntia. Se on merkki siitä, että aika kuluu enimmäkseen viihtyen. Ilta on kulunut Overwatchia pelatessa. Olen taas nukkunut liian vähän, eikä ole jaksanut tehdä mitään muuta kehittävää.

Työpäivän sekavaan wrap up -lokiin kirjoitin seuraavasti:

Keskiviikko 9.3.2022

Noh, vähän pettymys, kun menikin perjantain presen tekemisessä (Reveal.js) leipäosa päivästä, palvelinten väärät hälyt ja niiden selvittely söivät flown kokonaan (puhelinsoitot), huoltoukko kävi asentamassa vessaan uudet valot ja bideen, poika vähän häiritsi tultuaan kahdentoista jälkeen koulusta. Aspahommissa meni tunti jos toinenkin… tänäänkin. No, ainakin sain paljon hyvää kehityshommaa aikaan ja lohkogeneraattoria eteenpäin.

Mutta vähän nihkeempi päivä tänään.

Hyvä päivä tänään. Nyt flunssaisena en ole viitsinyt käydä juoksemassa. On enää pientä köhää, joten ryhdyn heti herättyäni kahdeksan jälkeen töihin. Puolet firmasta on yhä toipilaana.

Flow-tilat ovat tehneet comebackin. Hyvä päivä. Töiden jälkeen juttelen yli tunnin vaimon kanssa. Vahvistuu fiilis siitä, että olen hyvässä pisteessä elämässäni. Kumpa vaimo löytäisi vielä jonkin ”oman juttunsa”. Minulle se on ehdottomasti verkkosivut, Dude, elämäntyöni, koodi ja infra. Siitä puheenollen, Air-light sai juuri uuden version.

Ehkä olen Hintsan core-mallin mukaan kuitenkin kaikista eniten koodarinörtti ja vasta sitten kirjoittaja, ajattelija, muusikko ja pelaaja. Identiteettini on sekavasti moneen suuntaan rönsyilevä.

Jos koko homma pitäisi kiteyttää yhteen lauseeseen tai identiteettiin, niin vastaisin: Olen pieni poika. Sellainen minä pääni sisällä olen, olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Pieni, herkkä poika.

Lauantaina, 8. tammikuuta 2022