Torstain tehtävälistalla on 18 tehtävää, pientä ja isoa tekemistä. Aurinko paistaa. Nostan seisomapöytäni pystyasentoon. Jostain on aloitettava. Otan kahvia ja aloitan helpoimmasta. Tehtävä kerrallaan ruksaan tehdyksi. Rokki raikaa.
Työni on monipuolista, mutta pahimmillaan aivan liian pirstaloitunutta. Aamurutiineihin kuuluvia tehtäviä en edes kirjaa minnekään, ne tulee vain tehtyä. Tällaisia ovat muun muassa php-malware-scannerin lähettämät raportit tiedostoista, joissa on mahdollisia haavoittuvuuksia. Käyn tiedostot läpi, totean epäturvallisen funktion käytön tapauskohtaisesti turvalliseksi ja merkitsen hashin whitelistille, jolloin en saa ilmoitusta uudelleen huomenna.
Palvelinasiat ovat intohimoni ja pieni rutiininomainen osa työtäni. Seuraavaksi katson meilit. Tähän menee yleensä kymmenen minuuttia. Viestit arkistoon, helppoihin vastattaviin heti vastaus, loput todolistalle myöhemmin hoidettavaksi. Yleensä sähköpostista ei päädy tehtävälistalle mitään, sillä pidän homman tehokkaana. Joskus kuitenkin tulee työhakemuksia, teknisiä speksauksia tai muita isoja möhkäleitä, joihin ei minuutissa reagoida. Nämä laitan listalle. ”Sähköpostissasi on nolla viestiä, olet saavuttanut InboxZero!” . Sähköpostin pitää olla tyhjä.
Meilien jälkeen hoidan asiakaspalvelun asiakaspaneelissamme. Minulle on tärkeää, että asiakas saa vastauksen mahdollisimman pian. Jyrkkä ei robottivastauksille, asiakas ansaitsee nopean vastauksen, vaikka itse työ ei menisikään työn alle heti. Hoidan asiakasviestinnän aamulla ja iltapäivällä, tarvittaessa väleissäkin, jos löytyy sopiva sauma.
Kahdeksastatoista tehtävästä on jäljellä kuusitoista. Näiden lisäksi on kaikenlaista pientä tarkistettavaa. Hieman häiritsee, että olen maanantaina arvioinut kehitystyöhön menevän ajan väärin. Jostain syystä koen huonoa omatuntoa siitä, että sisäiseen ja projektinkululliseen kehitykseen menee aikaa tuntitolkulla, vaikka sen pitäisi olla yksi tärkeimpiä osa-alueita työssä. Tällä viikolla olen kehittänyt erityisesti lohkokirjaston lohkon tuontisovellusta eteenpäin. Pian on kaikki lohkot tuotavissa yhdellä komennolla.
Kehitykseen menee oma aikansa, seuraavana vuorossa lounas. Laitan Naapurin Maalaiskanan Crispy Wingsit Air Füheriin ja odottelen parikymmentä minuuttia, välillä ravistellen. Päälle Poppamiehen Hot -kastiketta. Syön ruoan suurella nautinnolla. Merkkaan kalorit ylös, totean että niitä on 1591 kcal. Hupsista vaan, ihmekös tuo kun olikin niin hyvää. Loppupäivä syömättä? Ei sentään, eipä se haittaa vaikka välillä menee yli.
Jatkan töitä. Hetken päästä kuulen vaimon ja pojan huutoa toisesta huoneesta. Pojan naama on veressä ja molemmat ovat paniikissa. Otan paperia ja katson tarkemmin. Silmäkulma on auki, eikä kukaan ole hengenvaarassa. Poika on kompastunut ja kaatunut johonkin pyödän kulmaan. Haava on ikävästi juuri kulmakarvan ja silmäluomen välissä, paljon pehmeää ja verisuonta tuossa kohtaa. Haava tyrehtyy nopeasti ja osoittautuu pieneksi. Huokaisemme helpotuksesta, mitään vakavaa ei käynyt. Onni onnettomuudessa, sanonta pätee. Paikkaan ja rauhoittelen pojan ja jatkan töitä.
Työt venähtävät ehtoon puolelle. En minä edes tiedä, miksi teen yli yhdeksäntuntisia päiviä taas etänä ollessa. Jotenkin on sellainen olo, että eihän tämä vielä riitä mihinkään, kun olen kotona ja joudun välissä tekemään muutakin kuin puhdasta asiakaskeikkaa. Kuitenkin unohdan, että en ole enää Papa-J:n kanssa kahdestaan pienyrittämässä. Meitä on enemmän ja projektit edistyvät, vaikka en itse juuri nyt olisikaan niiden kimpussa. Unohdan myös miten tärkeä osa palvelimet ja kehitys ovat koko homman pyörittämisen kannalta. Ja nekin pyörivät ilman minuakin. Silti, miksi poden huonoa omatuntoa siitä, että koodaan ”vain” X tuntia X asiaa? Onko jokin toinen tehtävä parempi kuin toinen? Hommaa riittää aina, eikä asioita yhdessä päivässä saa valmiiksi milloinkaan. Miksi olen näin neuroottinen ja tunnevammainen?
Tehtävälistalla nolla tehtävää. Vaatteet tosin pitäisi laittaa kuivumaan. Kello on seitsemän ja tavoitteenani on tänään vielä lukea kirjaa ja pelata. En tiedä onnistuuko, kun pitäisi miettiä syömistäkin. Ahdistaa. Ei jaksa mitään. Otan varmaan leipää.
Eilen yllätin puolisoni, joka oli allapäin ja menimme ostamaan elokuvaliput Kuolema Niilillä -elokuvan ensi-iltaan perjantaita varten. Elokuva alkaa viideltä. Tein tämän myös siksi, että en jatkaisi töitä perjantai-iltana seitsemään, kuten viime viikolla.
Olisi kiva päästä lopettamaan ”ajoissa” vaikka kolmelta tai neljältä, joka on varmaan jollekin toiselle ihan normipäivä, mutta minulle tuntuu älyttömän aikaiselta. Liian monesti vieläkin lopettelen vasta sitten kun ulkona on pimeää, kahdeksan vuoden yrittäjyydenkin jälkeen. Pitäisi kai olla välillä myös toimistolla, jolloin tulisi jätettyä kone sinne ja lopetettua ajoissa. Toimistopäivinä se onnistuu suuremmalla todennäköisyydellä. Etänä jotenkin on jo valmiiksi kotona koneella, joten tulee sitten tehtyä töitäkin pidempään.
Sellainen stoori tällä kertaa. Pakenen syömään ja vapaalle. Huomenna taas koodataan.