Hyvä uni on tärkeää, se tuli taas huomattua. Perjantain ja lauantain välinen yö on yleensä sellainen, jolloin en laita kelloa herättämään, vaan annan elimistön päättää. Yhdeksän tuntia riittää tällä kertaa. Kymmenen aikaan olen jalkeilla. Heti aamusta iskee järjetön ahdistus, jolle en löydä syytä. Ehkä se on se Venäjän ja Ukrainan välinen sota, jota ei aiheena pääse pakoon missään. Ei riitä, että ei lue uutisia, sillä sodasta puhutaan kaikissa kanavissa, jossa on ihmisiä. En tunnista tätä sota-ahdistukseksi, mutta non-stop kauheudet eivät varmasti ainakaan helpota ahdistushäiriöisen elämää.

Ahdistuksen ja jokinlaisen vetämättömyyden vuoksi tuntuu vaikealta asennoitua lenkille lähtemiseen. Lauantaisin minulla on ollut tapana juosta kymmenen kilometriä, mutta nyt mietin tosissani, jos jättäisin viikonlopun juoksemiset väliin. Aurinko kuitenkin paistaa kirkkaalta taivaalta ja kahvit juotuani päätän, että aion lähteä ulos kuuntelemaan äänikirjaa. Minun on helpompi yhdistää lenkkiin jokin toinen mukava asia, tässä tapauksessa äänikirja.

Hyvin pian totean, että kannatti lähteä, sillä lenkkisää on täydellinen, -0.60 astetta celsiusta, aurinkoista ja kaunista. Rantaraitti on jäässä, joten paikoin joudun varomaan. Kaukana edessä juoksee tyyliltään hippimäinen juoksija paljasjalkakengissä. Näyttää siltä, että juoksisi sukkasiltaan, mutta en pääse lähemmäs tarkistamaan, kun hän huomaa minut ja kiihdyttää vauhtia. Säilytän oman vakiovauhtini ja annan mennä menojaan.

Rikoin taas oman ennätykseni. Kymmenen kilometriä tunnissa ja neljässä minuutissa. Tätä tahtia kesään mennessä juoksen tämän matkan alle tuntiin.

Nyt on ilmeisesti se juoksijan euforia. On niin hyvä fiilis. Palkitsen itseni sushilla.

Vaikea herätä perjantaihin. Sateessa juokseminen jatkuu. Tässä päivässä on ollut muutama onnistuminen web-ohjelmoinnin osalta, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Energiat vähissä, mutta niin kuuluukin tässä vaiheessa viikkoa.

Tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis. Nyt ruissipsiä ja rentoutumista.

Perjantai.

”Venäjä on julistanut sodan Ukrainaa vastaan”, kuulen ensimmäisenä tietoisuuden tulviessa ajatuskoppaani. En ole vielä edes avannut silmiäni, mutta älytelevisio on käynnistynyt älykkään herätyksen triggeröimänä. Tällä kertaa en ole herännyt kevyen unen aikaan, joten herään keskellä kriittistä unisykliä. Mietin, olenko hereillä vai unessa? Sota? Missä?

Piristyn onneksi nopeasti ulos lähdettyäni. Kuuntelen Moisiota radiosta samalla kun otan juoksuaskelia. Tuuli meinaa heittää kumoon. Naamaan piiskaa vettä ja loskaa vuoron perään. Onpa ikävä aamulenkkikeli. Tulisi jo kesä, olisi lenkit helpompia.

Työpäivä on tehokas. Välissä poika ja tytär tulevat koulusta kotiin, mutta minulla on flow-tila päällä. Juuri ja juuri muistan koulun Teams-palaverin. Pojalla on ikätasollaan monia haasteita koulunkäynnissä ja nyt mietitään toisen luokan uudelleen käymistä. Mikäs siinä.

Kello onkin yht’äkkiä viisi. Olen saanut paljon aikaan. Air-blocks saa uuden version. Loistava työpäivä. Olen juuri lopettamassa hommat, kun huomaan, että koodatessani helpdesk on täyttynyt tiketeistä. Hoidan vastaukset konekiväärin lailla ja riennän saunaan.

Saunan lauteilla pohdin, että menipäs päivä taas nopeasti. Mietin, että tätäkö tämä on? Toisaalta, minulle tämä kelpaa. Tämä on intohimoni, eli osaamiseni ja mielenkiinnon kohteeni ydin. Töissäni pääsen suunnittelemaan, ideoimaan, oivaltamaan, kehittymään ja tekemään. Ei ole parempaa. Työ, joka ei tunnu ”raskaalta” edes hankalina päivinä. Tämä on minun juttuni, kruununjalokiveni, elämäntyöni. Vielä ajan saatossa pientä viilausta rooleihin ja tekemisen määrään, niin kaikki menee paremmin kuin hyvin.

Toki toivon, että päivät eivät aina venyisi iltakuuteen. Haluaisin muuttaa kaikki kymmenen tunnin työpäivät viisituntisiksi. Mutta ei ne tunnit, vaan tekemisen ilo. Siihen asti kun unohdan ajan kulun ja jaksan siitäkin huolimatta, kaikki on hyvin. Kahvin ja unen määrä tasapainoon ja hyvä tulee.

En minä oikeastaan edes kaipaa muuta. Kaikista eniten ”töissä” rakastan bashia, SCSS:ää, rahaa, kirjoittamista, liiketoimintaa, työkaluja, suunnittelua, workflowta ja auttamista – kaikkia näitä pääsen tekemään, joka päivä. Olen päässyt hyvään lokeroon elämässäni.

Nyt on mentävä takaisin löylyihin. Kyllä muuten maistuu.

Pesen hampaita. Kello on puoli yksi yöllä. Kauhukseni huomaan, että olen unohtanut painaa Julkaista-nappia. Jotta hyvä kirjoittamisputki ei katkeaisi, päätän ajastaa kirjoituksen vielä keskiviikon puolelle. Eikös se niin ole, että päivä vaihtuu vasta sitten kun menee nukkumaan?

En tiedä miten tässä näin kävi. Päivä on ollut täynnä tekemistä, mutta ei mielestäni mitenkään tavallista hektisempi. Työpäivä on ollut erityisen tuottava uudella Todoist + Sunsama-yhdistelmällä. Aion kirjoittaa tästä myöhemmin pidemmän, ”oikean” blogikirjoituksen, mutta voin jo nyt paljastaa, että tapa tehostaa tuottavuutta on kuin David Lykhemin ja Rick Pastoorin menetelmien välimalli.

Nyt joutaa nukkumaan. Unet jäävät taas liian vähiin. Miten menikin valvomiseksi taas. Kierroksilla…

Lunta on satanut yöllä. Pääsen hädintuskin eteenpäin rantaraitilla. Aamulenkistä kehkeytyy enemmänkin aamutarpominen. Lukuvuorossa GRIP – The Art of Working Smart, josta on tullut myös suomenkielinen käännös Grip. Miten hallitset viikkoasi, vuottasi, elämääsi. Aihepiiriltään sellainen kirja, jonka olisin voinut kirjoittaa itsekin. Äärimmäisen kiinnostavaa asiaa. Hienosäädän viikkoagendaani kirjan pohjalta, vaikka vasta neljäsosa on luettuna.

Toimistolla tehtävä ratkeaa yksi kerrallaan. Iltapäivällä vastaan tulee kiperä bugi, jonka ratkomiseen pyydän Timin avuksi. Raavimme yhtä aikaa pääkoppaamme yhteensä noin kaksi tuntia. Lopulta ongelma selviää. Kerrankin bugi ei ollut omassa koodissa, vaan liittyi konfliktiin ulkopuolelta tulevan JavaScript-kirjaston kanssa.

Aina kun katson kelloa, se on harpannut kolme tuntia eteenpäin.

Elämää aikakoneessa.