Toimistolla on mukava määrä porukkaa, lähes kaikki. Fiilis on tasaisen hyvä koko päivän ja työt sujuvat. On sellainen ”perjantaifiilis”. Iltapäivästä porukka alkaa valumaan baareihin. Minulla odottaa kotona kivaa tekemistä, nimittäin kahden tietokoneen asennus koteloihin. Tästä kerroinkin eilen.

Kotiin kävellessä pohdin suhdettani alkoholiin. En ole ajatellut asiaa aikoihin, mutta näinä hetkinä aine tuulahtaa mieleen. Muistan vielä tilanteet, jolloin olin alkoholinkäyttäjä, enkä kadu mitään. Ajat olivat ja menivät. Hohtonsa siinäkin.

Muistan, että kirjoitin alkoholista toisenkin, vähemmän paasaavan kirjoituksen, mutta jätin sen julkaisematta. Olutharrastajasta absolutistiksi – tipattomuus elämäntapana kuulostaa nykyään jotenkin saarnaavalta. En oikein jaksa enää koko aihetta, se kun ei liikuta elämääni millään tavalla. En tykännyt kuinka alkoholittomuus alkoi aiheena viemään miestä äärilaitaan. Sober curious-meininki alkoi tuntumaan yhtä äärimmäiseltä kuin puliukkous. Haluan olla ”raivoraitis”, mutta en enää puhu siitä. Se on jo osa minua ja identiteettiäni, enkä osaa ajatella asiasta toisin. Ja hyvä niin.

Mutta kirjoitetaanpa nyt silti vielä vähän tästä, kun on näköjään asia taas mielessä.

Joskus viihdytän itseäni, että mitä jos kääntyisin takaisin satunnaiseksi alkoholinkäyttäjäksi. Ajatus tuntuu vaikealta ja hieman ahdistaakin, mutta on hyvä jatkuvasti haastaa omaa ajatteluaan. Uudelleen aloittaminen olisi kuin vegaani ryhtyisi vuosien jälkeen syömään lihaa… ensimmäisenä herää kysymys: Miksi? Ei löydy syitä. Kun se ei enää maistu, niin ei maistu.

Jos alkaisin taas käyttämään alkoholia, minun olisi hyvin vaikea sisäistää oikeaa hetkeä, tapaa ja syytä juoda. Jos korkkaisin kaljan töiden jälkeen, ottaisinko toisen? Jos ottaisin toisen ja juttu luistaisi, voisi ottaa vielä useamman? Jos vihdoin pääsisin kotiin, olisin alkoholin vaikutuksen alaisena lasten seurassa. En ymmärrä enää nykyään, miten saatoin tehdä sen pienokaisilleni. Olin pikku hiprakassa tai vähän humalassakin varmasti vaaraton ja huoleton, mutta väärältä se nyt tuntuu, erityisesti kun vaimoni on kuulonäkövammainen. Olisi voinut sattua ihan mitä vain.

Jos taas en menisi kotiin, potisin siitä huonoa omaatuntoa ja ahdistusta koko illan. Laittaisin vaimolleni känniviestiä siitä, kuinka ahdistaa ja olen huono isä ja puoliso. Huojuisin Burger Kingin kautta kotiin sössöttämään, kuinka meni myöhään ja masentaa, kun lapset ovat jo nukkumassa.

Jos taas olisi ns. ”työasioita” tai ”äijien ilta” tai vaikkapa ihan muuten vaan oikea hetki ryyp…maistella hienoja oluita, iskisi sosiaalinen ahdistus jota lääkitsisin alkoholilla. Törmäisin aina vain lisää tuttuihin, puolituttuihin ja hyviinkin tyyppeihin, mutta väsyisin nopeasti ja ahdistuisin lisää, jolloin pakottaisin itseni juomaan lisää, jotta selviäisin ahdistuksestani. Kun vihdoin pääsen omaan rauhaan, sekin tapahtuu yksin kantapaikan pimeimmässä nurkassa, koska en kehtaa mennä pimeään kotiin katsomaan ihmisrauniota peilistä. Olen loppu, tweettaan mitä sattuu, otan äkäisen selfien ja painun kotiin nukkumaan. Haisen paskalle ja kuorsaan. Aamulla on hirveä krapula ja saan paniikkikohtauksen. Ihmettelen maailmanlopun meininkiä, vaikka kaikki on ”hyvin”. Serotoniinivarasto on tyhjä. Ahdistus jatkuu seuraavan viikon, vaikka en joisi tippaakaan. Naurattaisi, elleivät nämä olisi esimerkkejä ihan oikeista, perus menneisyyden kaljailloistani.

Kuvitellaan hetken, että olosuhteet sallisivat juomisen. Lapset olisivat jo isoja ja muuttaneet pois kotoa. Kävisin pubissa tai tupaantuliaisissa, nauttisin ölppästä. En omista ajokorttia tai autoa, joten se on pois yhtälöstä. Yrittäjänä voin päättää työaikani ja toivottavasti tulevaisuudessa työpäiväni ovat vieläkin järkevämpiä.

Tässä hypoteettisessa skenaariossa rajoittavia tekijöitä alkoholin käytölle ei enää olisi ympäristön ja olosuhteiden osalta, ainakaan kovin keskeisesti. Otan baarissa tai tupaantuliaisissa ensimmäisen oluen. Kevyt nousuhumala tuntuu päässä. Sitten sitä seuraa jomotus, ahdistus tai molemmat. Vaikkei näitä vielä heti iskisikään, sosiaalinen ahdistukseni ottaa vallan. Alan vetäytymään omaan rauhaan tai juon hieman lisää. Todennäköisesti jälkimmäistä. Vaikka pysyisin kahdessa kaljassa, ahdistus on nyt kunnolla päällä. Ihmettelisin, mihin tarvitsen tätä ainetta, kun voisin olla ”luomunakin”, ahdistuisin vähemmän ja voisin lähteä heti kun haluan. Voisin tehdä toki niin kaljankin kanssa, mutta aina on tuoppi kesken tai joku tarjoaa lisää. ”Ainahan voi vielä yhden ottaa”, oikeastaan haluankin lisää kun oikein makuun päästään. Pian olemmekin jo jatkoilla.

Sumuisena ja kännissä on huoleton ja parhaimmillaan iloinen, mutta samalla ei kiinnosta mikään mikä normaalisti kiinnostaisi. Olen pohjimmaiselta luonteeltani äärimmäisen utelias innostuja ja alkoholi tappaa minusta kokonaan sen puolen. Alkoholi pistää lykkäämään asioita, jotka tuntuvat siinä hetkessä ”liian työläältä”. Esimerkiksi jotkin appit joita haluan kokeilla, tietotekniset oivallukset, sivuprojektit, musiikillinen luovuus tai mikä tahansa oivaltavan viihdyttävä ja kiinnostava asia loistaa juodessa poissaolollaan. Jaksan joitakin hetkiä nauttia hyvästä keskustelusta ja parin tunnin ilotuksen jälkeen kaikki mikä tekee minusta minut on murhattu. Sinne unohtuivat budjetoinnit, todo-listalla tänään olevat kivat jutut, pianon soittaminen, lenkillä käyminen, statsien seuraaminen, serverin konffiminen, nimeä tähän jokin rollemainen kiva asia… Minua ei hetkeen ole. Innostusta on vaikea kerätä takaisin. Ehkä dagen efterin jälkeen, sitten kun saa kerättyä palasensa lattialta.

Alkoholinkäytön uudelleen aloittaminen ei veisi pois sitä mitä olen oppinut selvinpäin olemisesta: Selvänä voi paremmin, on virkeämpi, nukkuu paremmin, lompakossa on enemmän rahaa, kiinnostus säilyy omiin harrastuksiin, pääsee lenkille milloin vain, paino pysyy hallinnassa, keskittyy enemmän muihin kuin itseensä, suhde lasten ja vaimon kanssa on läheisempi ja ennen kaikkea ahdistushäiriö ei lähde ”spaikkaamaan”. Alkoholi yhdistettynä ahdistushäiriöön, herkkyyteen ja sosiaaliseen ahdistukseen ei ole todellakaan hyvä kombo. Minulla meni pitkään tajuta, että alkoholi oli se liukaste, joka piti hengissä suurinta osaa ongelmapaletistani. Alkoholi pitkitti henkistä kärsimystä ja toi myös mukanaan fyysisiä oireita, taloudellisia ongelmia ja rakoja ihmissuhteisiin.

En koskaan sano ”ei koskaan”, mutta hyvin vaikealta se tuntuisi taas aloittaa jokin, jonka on kokonaan lopettanut.

No, se siitä alkoholista. Olen mitä olen. On täydellistä näin. Tykkään nykyään siitä, kun voin keskittyä täysillä asioihin, joita rakastan.

Kelataan perjantai-iltaan. Löydän itseni ruuvimeisseli kädessä, asentamassa Peikon uutta koteloa. Huomaan hymyileväni ja laulavani:

Here’s a little song I wrote
You might want to sing it note for note
Don’t worry be happy
In every life we have some trouble
When you worry you make it double
Don’t worry, be happy
(Don’t worry, be happy now)

Otan etäpäivän, jotta ei tarvitse perheneuvolan vuoksi rampata. Pojan asioita. Osalistun yksinäni, koska puolisoni olo on flunssainen. Pohdimme poikani koulunkäyntiä ja hänen toiminnanohjauksen taitojaan.

Näyttää vahvasti siltä, että poikani täytyisi käydä toinen vuosiluokka uudestaan. Hänellä menee koulussa ihan hyvin, mutta riittävät sosiaaliset ja toiminnalliset edellytykset puuttuvat. Mielestäni poikani on fiksu, mutta arka. Kahdeksanvuotias haluaa olla vielä pieni, isin oma poika.

Ymmärrän kuitenkin muiden kannan, kun koulussa pitäisi osata toimia ilman että aina on joku patistamassa. Seuraavaksi tutkitaan sitten neuroepätyypillistä oireyhtymää, autismin kirjoa ja tarkkaavaisuushäiriötä. Viitteitä näihin löytyisi varmasti isästäänkin… Turhauttaa, kun kaikelle pitää olla jokin leima ja nimi. Pojan koko pieni ikä on käytetty toimintaterapiaan, lastenpsykologikäynteihin, puheterapiaan ja vaikka mihin… No, kuten sanon kaikille: Ei kai siinä mitään menetä. Pelataan nämäkin kortit läpi.

Työpäivä sujuu hienosti. Vaikka tekeminen on todella pirstaloitunutta, pystyn keskittymään niihin kahteen pääasiaan mihin pitikin.

Aamun Sunsaman reflektointi (Daily planning) antaa tehtäväksi taas vähän liikaa. Kommenttini:

Semmosta. Aika kiireiseltä näyttää taas. Eiköhän tästä(kin) selvitä.

Pääsen lopettamaan työt kerrankin viiden jälkeen.

Illalla haen tyttären kanssa Postista tilaamani kotelon ja SSD-levyn. Tämän jälkeen asennamme Lotan kanssa tietokoneen. Nörttiperheessä yhteinen aika on koneella istumista, tai sitten niiden kasaamista. Toimii.

Huomenna olisi tarkoitus vaihtaa Peikko-palvelin omaan koteloonsa ja siistiä vihdoin vaatekomero. On hyvä, että on projektia.

Herään. En meinaa saada silmiäni auki. Pakotan itseni liikkeelle. Melko klassinen aamu. Näin jotain unta, en muista mitä. Äänikirja pyörimään ja ulos.

En oikein tiedä mitä ajatella. Sää on täsmälleen samanlainen kuin eilen. Iloitsen auringonvalosta ja sisääni virtaa energiaa. Yritän välttää liukkaita kohtia. Välillä edessä on peilikirkasta jäätä. Kirjavalintana tällä hetkellä Robert I. Suttonin “Työpaikan kusipäät”. En edes muista miksi tämän kirjan valitsin seuraavaksi. Ei meillä ole töissä kusipäitä. Kirja on kuitenkin kiinnostavia anekdootteja täynnä. Ehkä siksi.

Appeja

Työpäivän keskittyminen 78%. Tuottavuus 80% (oikeasti heitin prosentit hatusta, kun en jaksanut kaivaa työkoneelta, mutta voisivat ne ollakin tänään tuota luokkaa). Työkaveri ihmettelee miksi minun pitää merkitä kahvikupitkin ylös appiin. Selitän, että niistä saan tietää nesteytyksen määrän tarkemmin, sillä kahvikin sisältää vettä. Hydrillo laskee tiedon tarkasti eri juomatyypeistä. En minä tietoa oikeasti tarvitse mihinkään, kun juon kirkasta vettä muutenkin 2-3 litraa joka päivä. Tiedon kerääminen ja sen analysointi on vain minusta niin pirun hauskaa puuhaa.

Viimeisimpänä vaihdoin Daylion Bearableen. Sunsama on ollut työkäytössä nyt muutaman viikon. Tuntuu, että käyttämäni appit alkavat olla vihdoin mintissä.

Tämän artikkelin kirjoitin Calmlyllä. Tähän saa vanhan kirjoituskoneen nakutteluäänet. Rivinvaihtokin pitää sellaisen kling -äänen. Ihan parasta.

Pitkä työpäivä.

Puhti poissa.

Illan sisältö: Ruokaa ja videopelejä.

Herään 6:30. Hämmennyn jostain syystä ja tarkistan, eikö älyherätys osannut katsoa kevyen unen sykliä oikein. Totean kuitenkin olevani tarpeeksi virkeä, josta päättelen että hyvin kello toimii. Katson aamutelkkaria hetken.

Juoksen. Energiaa riittää. Tuntuu siltä, että olen elämäni kunnossa. Vaikka yritän aloittaa rauhallisesti, juoksen silti reilut kuusi minuuttia per kilometri. Aurinko paistaa, kevät tuntuu hyvältä.

Runsas aamupala, aamukahvi ja sitten kävely toimistolle. Firman sisäiset aamupalaverit käyntiin. On mukavaa taas nähdä äijiä hyvin levätyn viikonlopun jälkeen.

Hakkaan päätäni erään migraatioasian kanssa ja kokeiltuani neljää eri tapaa tehdä sama asia, löydän lopulta ratkaisun. Kello on kuitenkin jo kuusi illalla ja kaikki ovat lähteneet kotiin. Laitan hälytysjärjestelmän päälle ja toimiston ovet säppiin. Vaikka vähän venähti alkuperäisen suunnitelman yli, olen silti tyytyväinen työpäivääni. Tämä on sitä mitä teen ja mistä minä nautin.

Pääni vilisee ajatuksia kotimatkalla. Menen Clas Ohlsoniin ostamaan puuttuvaa virtapiuhaa. Tyttären tietokoneeseen olisi tarkoitus vaihtaa näyttö ja emolevy kaapista löytyneiden parempien tilalle. Ostettuani tarvittavat, havahdun, että kädessäni ei ole isäni hanskoja. Vastahan minä niitä toimistolla hypistelin… taidan olla tapani mukaan hajamielinen. Palaan takaisin liikkeeseen, mutta hanskat eivät ole siellä. Toivottavasti vain unohdin ne toimistolle, sillä ne ovat ainoa asia mitä isästäni jäi jäljelle. Niillä on mittava tunnearvo. Tulen surulliseksi, jos ne nyt hävitin. No, huomenna tarkistan toimistolta. Päätän, että en murehdi etukäteen.

Ilta kuluu tyttären masiinaa säätäessä. Vien välissä romurautaa Clas Ohlsoniin ja ostan unohtuneen adapterin samalla. Välissä unohdan syömisen. Tytär siivoaa huonettaan toista tuntia ja nukkumaanmeno venähtää. No, ainakin siivoaa.

Lapset unille saatuani olen väsynyt. Energia alkaa vihdoin hiipumaan. Tehokas maanantai. Paitsi että sitten pitäisi syödä. Juuri kun sitä energiaa ei tarvitsisi enempää. Nälkäisenä ei ole kuitenkaan mukava mennä nukkumaan. Ja onhan kellokin vasta kymmenen.