En meinaa saada silmiä auki. Taas tällainen aamu, kun tekisi mieli vain jäädä nukkumaan. Ei auta, että älytalo laittaa valot ja telkkarin täysille. Ei auta edes se, että vaimo laittaa kattolampun päälle. Nukahdan uudestaan ja meinaan myöhästyä lenkiltä. Tai eihän sillä mitään väliä ole, sillä olen tänään etänä. Mutta silti.
Viiden kilometrin aamulenkki, Diana Gabaldonin äänikirjaa. Hyvä sää, aurinko paistaa. Liian tuulista ja kylmää, mutta eiköhän se pian lämpene. On ainakin lämpimämpää kuin eilen, vaikka se asteissa mitataankin.
Työpäivän aikana ei meinaa säilyä focus projektissa, sillä OCD-luonteeni ei pysty päästämään irti VSCoden väribugista ja lähden ratkaisemaan ongelmaa itse. Joudun luovuttamaan, kun ei forkkinikaan toimi. Saan onneksi muutaman tunnin ”oikeitakin töitä” tehtyä, vaikka työkalutkin ovat tärkeitä.
Iltapäivästä iskee ahdistus, kun pojan uimakoulu menee päällekäin muiden asioiden kanssa. Pitäisi kai olla epäitsekkäämpi ja ajatella lapsen parasta, mutta vastahan hän viime kesänä kävi uimakoulun. Huono isä -fiilis taas. Vaikka asiaan saatiin jotenkin ratkaisu, ahdistus on tapissa.
Joskus vihaan itseäni, koska ahdistus on kuin pensaspalo, jota ei saa sammutettua millään. Sammutusyrityksistä huolimatta se on pian metsäpalo täydessä liekissä ja jokainen hyväkin asia on kuin bensaa liekkeihin heittäisi. Mikään ei enää saa mieltä muuttumaan kun kaikki on ilmiliekeissä. On pakko unohtaa koko roihu ja keskittyä tekemään jotain ihan muuta. Ehkä se siitä laantuu.
Tätä kirjoittaessa kiitän onneani siitä, että huomenna on terapia heti aamusta. Kunpa ahdistus kuitenkin laantuisi ennen sitä, jotta saan yöni nukuttua.
