Hotellilla maanantaina kolmen aikoihin. On virhe avata mitään älylaitetta, mutta löydämme lopulta itsemme palvelinhommista ja pian kello onkin jo yli neljä. Unta kertyy vaivoin neljä tuntia, koska haluamme hotelliaamiaiselle.

Junassa töitä. Aivot lyö tyhjää. Pikakelaus iltapäivään. Perhe on vastassa asemalla, tuntuu mukavalta kun on kaivattu. Minullakin on ollut kamala ikävä heitä. Vaimo on siivonnut kodin. Kaikki on täydellistä. On mukavaa olla kotona.

Korvissa humisee, nenä vuotaa ja hieman yskittääkin. Miesflunssa ja väsymys ovat vieneet minut kanveesiin. Kello on 21:04, eikä ajatus nukkumisesta tunnu hassummalta. Huomenna teen etänä töitä hieman puoliteholla, kevennetyn päivän, jos mahdollista.

Siinäpä se. Tänään ei tämän kummoisempaa ajatusta. Kylläpä tuntuu hyvältä olla Suomessa ja kotona. Kunpa saisi olla paikallaan ikuisesti. Nautin omasta tilasta ja kotona olemisesta. Tämän parempaa ei olekaan.

Tämän tekstin alkupätkän olen kirjoittanut jatkolennolla Pariisista Helsinkiin, paikallista Ranskan aikaa 22:03. Aikaerojen, matkustelun, jatkolennon myöhästymisen ja puuttuvan Internet-yhteyden vuoksi saan tekstin valitettavasti vasta maanantain puolella ulos. Se on kuitenkin kirjoitettu sunnuntain puolella, joten siitä syystä merkitsen tekstin sunnuntaille 23:59.

Reissun viimeinen päivä, jossa on luvassa pelkkää matkustelua. Ehkäpä se matkan ikävin osuus. En saa oikein nukuttua ahdistuksen takia. Nousen ylös jo viiden jälkeen ja tepastelen ympyrää. Flunssa ei ole helpottunut, nenä on tukossa. Lisäksi vasen sierain vuotaa ärsyttävästi. Miettiessäni eri skenaarioita, joissa joudun jäämään tahtomattani tuhansien kilometrien päähän kotoani, en voi olla ahdistumatta. Yritän rauhoitella itseäni, mutta tuloksetta.

Kun työkaverit heräävät, huomio kiinnittyy viime hetken pakkailuihin, siivoiluun ja Airbnb-kämpästä poistumiseen. Lähdemme tasokkaaseen aamiaispaikkaan, josta jatkamme apteekkiin. Ostan nenäsumutetta ja ibuprofeiinia lentoa varten. Vaikka sieraimet ovat auenneet jo aamulla, nenäsumute auttaa entistä enemmän. Olen tyytyväinen sierainten aukeamiseen, vaikka nuha vaivaa yhä kurkkua kuivaa ja ärsyttää. Olen luottavaisemmin mielin, että selviän lennoista.

Uber lentokentälle, pikaiset tuliaisten ostot ja koneeseen. Nousussa ei ole mitään ihmeellistä, ei tunnu missään. Pystyn nauttimaan puolitoista tuntia lennosta lähes täysin siemauksin. Nokka ei vuoda liikaa, joten voin hengittää nenän kautta. Olen hieman hermostunut, mutta keskityn äänikirjan kuuntelemiseen. Minulla on mukana myös 750ml vesipullo, josta hörppään aina kun kurkkua kaihertaa.

Matkan aikana on tarjolla juustovoileipää ja erilaista juotavaa. Pyydän leivän lisäksi teetä, joka on yllättävän hyvää ja lempeä kurkulleni. Tee auttaa vointiin heti. Pian lentokone alkaa laskeutumaan. Jostain syystä näillä lennoilla datan seuraaminen reaaliajassa puhelimeni näytöltä rauhoittaa. On mukava tietää korkeus, nopeus ja jäljellä oleva matka reaaliajassa. Katson ensin kuinka numerot pienenevät, mutta sitten tunnen painetta korvissani ja laitan silmät hiljaa kiinni. Jännittää, mutta ei onneksi ainakaan liikaa ahdista. Keskityn hengitykseeni ja pyrin rauhoittamaan itseni.

Paine kasvaa asteittain, mutta ei nouse missään vaiheessa sietämättömäksi. Äänikirjan puhe hiljenee sitä mukaan kun kone laskeutuu alemmaksi. Paine kasvaa entisestään, mutta asettuu hiljalleen pieneksi puristeluksi. Välillä tuntuu ilkeältä, mutta ei onneksi satu. Rauhoitun kun näen maan lähempänä ja lähempänä.

Pariisissa otan vastamelukuulokkeet pois korviltani, mutta tuntuu siltä kuin ne olisivat yhä päässä. Työkavereiden äänet kuulostavat siltä kuin ne tulisivat jostain kaukaa ja omani siltä kuin olisin jättiläinen. Korvani ovat autuaan lukossa. Hieman jännittää jatkolento, mitä jos tällä kertaa sattuu?

Jatkolento on melkein kaksi tuntia myöhässä. Se tarkoittaa sitä, että olemme koti-Suomessa vasta kahden jälkeen yöllä paikallista aikaa. Kun kone lähtee, olen jälleen hieman hermostunut. En ole ehtinyt ostaa lisää vettä mukaan, mutta minulla on patonkipaikasta jäljellä kolajuoma. Se ei ole kofeiiniton. Tämän päivän kofeiinikiintiö on täynnä, mutta menkööt tämän kerran, en jaksa miettiä.

Otan varmuuden vuoksi ibuprofeiinia 800mg mahdollista kipua varten. Nousun jälkeen korvissa naksuu jännästi kun kone kääntyy ja asettaa itsensä. Se ei satu, lähinnä ”kutittaa”. Tuntuu tavallaan hyvältä, vaikka painetta onkin. Aivan kuin korva aukeaisi, mutta ei kuitenkaan. Hiilihappojuoman aiheuttama röyhtäyskin tekee tätä naksahtelua ja helpottaa jostain syystä, en tiedä miksi. Tulomatkalla Finnairilla laskussa Colaa juodessa ei tullut minkäänlaisia korvaoireita, ei ennen, aikana tai jälkeen. En tosin ollut flunssassa, mutta silti. Cola on hyvä lifehack tähän.

Ilmassa ei ole mitään ongelmia korvien kanssa. Saan jälleen juustovoileivän. Kun kysyn teetä, saan eteeni Heinekenin. No, no, I said TEA, please. Ranskalainen stuertti pahoittelee ja ojentaa kuuman teen. Sugar? Vastaan ”No”, niin selkeästi kuin osaan. Stuertti ojentaa sokerin ja jatkaa matkaa…

Äänikirjaa tunti, sitten The Boys pyörimään. Totean, että härski ja brutaali mättö ei oikein ole lentokonekamaa, joten vaihdan Stranger Thingsin neloskauteen. Jossain vaiheessa kyllästyn ja jatkan äänikirjaa. Olemme jo lentäneet pari tuntia ja minua alkaa väsyttämään.

Noin puoli yhden, eli puoli kahden aikaan Helsingin aikaa kone alkaa laskeutumaan. Tunnen tiukentuvaa painetta korvissani. Alan hörppimään Coca Colaa viiden minuutin välein. En tiedä auttaako se tässä vaiheessa. Alan syömään purukumia varmuuden vuoksi.

Paine kasvaa ja välillä korviin sattuu nyt ensimmäistä kertaa. Kipu ei onneksi missään vaiheessa kasva sietämättömän voimakkaaksi, vaan pysyy aisoissa. Näen maata ja pian olemmekin jo Helsingin kamaralla. Selviän hienosti ilman suurempia ongelmia. Korvat ovat jälleen auttamattoman lukossa, mutta eivätköhän ne siitä hiljalleen aukene itsekseen.

Taksilla hotellille ja aika rentoutua. Olen Suomessa. Kaikki on hyvin. Ei ollut paha. Vuotava nenä ainoa, josta oli hieman riesaa, mutta muuten kaikki on mennyt hienosti. Viikon muualla olemisen jälkeen osaa arvostaa taas omaa maataan. On tämä hieno paikka. Kunhan tästä tervehdyn kunnolla, elämä hymyilee taas. Huomenna nokka kohti Jyväskylää. Ei kun siis tänään.

Huono yö takana. Heräilen pitkin yötä ja päätän nousta jalkeille kuuden jälkeen. Lähden saman tien lenkille ja juoksen jo tutuksi tulleen neljäkilometrisen lenkin joen vartta pitkin. Kurkku on ollut koko aamun kipeä, mutta vain lievästi. Epäilen sen johtuvan yön huutamisesta ja kylmästä, ei ole muuta selitystä. En anna sen häiritä.

WCEU-tapahtuman talkit ovat toisena päivänä vähemmän kiinnostavia. Käymme silti katsomassa muutamat. Työkaverit nukkuvat vähän pidempään, joten missamme aamun esitykset.

Kun viimeisiä esityksiä viedään, saan sähköpostin, jossa kerrotaan että muutama COVID-19 tapaus on todettu tapahtuman osallistujilla, jotka ovat nyt eristyksissä. Minut valtaa suunnaton ahdistus ja kauhukuva siitä, että joudun jäämään Portugaliin tahtomattani. Toinen mitä pelkään on lentäminen flunssassa. Sitä korvakipua en ainakaan haluaisi.

Rauhoitun viimeisen WordCamp-tunnin aikana, mutta toivon tosiaan ettei tämä tästä pahenisi. Huomenna on paluulento iltapäivällä Pariisin kautta. Kaikki menee hyvin, sanon itselleni.

Pitää vielä miettiä menenkö after-partyyn. Ilmainen ruoka kiinnostaisi. Hetki kerrallaan eletään…

Hupsista. Kirjoitin päivän aikana tapahtumareportaasia firman blogiin valmiiksi ja jotenkin kuvittelin, että päiväkirja on jo kirjoitettu Rollemaahan. Vaan eipä ollut. My mistake. Huijaan vähän ja merkkaan tämän perjantaille, ettei katkea hyvä putki. Kellohan on siis oikeasti 00:40 paikallista aikaa. Suomessa kello on jo 2:40.

Perjantai. Nukun mukavat yhdeksän tuntia, yhdeksästä kuuteen. Käyn puolen tunnin aamulenkillä, erittäin toimivalla sellaisella. Noin kuudensadan metrin ylämäki pistää hien liikkeelle.

Ensimmäinen tapahtumapäivä on täynnä hyviä luentoja. Kirjoitan jokaisesta reaaliaikaiset muistiinpanot ylös. Niistä voit lukea myöhemmin Duden blogista.

Varsinaisen tapahtuman jälkeen menemme paikalliseen, aitoon portugalilaiseen ravintolaan syömään suomiyhteisöporukalla. Ruoka on hyvää, vaikka pihvi onkin hieman ylikypsää.

Illallisen jälkeen baariin, jossa on nurmikkolounge. Tilaan käsin tehdyn limonadin ilman sokeria. Kesken istuskelun alkaa satamaan kaatamalla. Ilma viilenee ja t-paidalla ja shortseilla alkaa olla vähän kylmä.

Hyviä keskusteluja, mutta väsähdän auttamatta ennen puolta yötä. DJ alkaa soittamaan ja pidot paranevat, mutta se tarkoittaa myös sitä että keskustelu muuttuu huutamiseksi. Kurkkuun sattuu, palelee ja väsyttää, joten päätän lähteä takaisin kämpille. Sami lähtee mukaan ja matkalla turisemme niitä näitä.

Muut ovat vielä juhlimassa, mutta minä taidan simahtaa nyt… Tästä kirjoituksesta puuttuvat yksityiskohdat, koska aivokapasiteetti ei riitä. Päivän pisteet: 3.7. Nyt on ladattava akkuja. Öitä.

En oikein yleensä osaa nukkua vieraassa paikassa, mutta nyt uni tulee pian. Onhan kello nukkumaanmennessä Suomen aikaa jo ainakin kolme yöllä. Herään ensimmäistä kertaa joskus viiden jälkeen, joka on Suomen aikaa noin seitsemän aamulla. Sisäinen kello ei ole vielä asettunut uuteen rytmiin.

Huomaan pienessä huoneessani kattoikkunan, jonka luukun avaan aamulla. Sade ropisee kivasti sitä vasten. Sateen ropina tuudittaa minut uudelleen uneen ja seuraavan kerran herään kahdeksan aikoihin.

Torstaipäivälle ei ole kummoisia suunnitelmia, koska emme osallistu tapahtuman työpajapäivään. Lähden aamulenkille heti noustessani. Juoksen Douro-joen varrella. Kauniita maisemia. Puolivälissä lenkkiäni alkaa satamaan kaatamalla. Pieni suihku ei haittaa, enkä kiihdytä vauhtia. Nousen mäen takaisin ylös ja painun kämpille suihkuun.

Teen pari tuntia aamulla töitä ja sitten lähdemme työkavereiden kanssa kohti Praia dos Inglesesiä, Porton rantaa. Kävelyä tulee reilut viisi ja puoli kilometriä. Unohdamme ottaa vettä matkalle mukaan ja auringon porottaessa iskee nestehukka. Ruokakauppoja täällä on tosi vähän, emmekä löydä yhtään säädyllistä kojua tai kioskia, josta voisi ostaa juotavaa. Päätämme vielä käydä tsekkaamassa sataman, jonka jälkeen metsästämme juotavaa. Päänsärky ehtii iskeä.

Tykkään katsoa meren aaltoja, jotka törmäävät kiveen ja pärskivät vettä ilmaan. Rantatörmissä on sitä jotain. Sileäksi hioutuneet kivet ja heti sen jälkeen rosoiset kalliot luovat uniikkeja tekstuureja. Istun kivellä aikani. Mieli tyhjenee.

Rannassa on myös mukava luontoalue, paljon jännää ihmeteltävää. Jossain kohtaa lähdemme kävelemään takaisin. Jalat muistuttavat siitä, että nyt on kävelty jo paljon, mutta silti on vielä muutama kilometri matkaa Airbnb-asunnollemme. Pari mukavaa puistoakin tulee vastaan.

Tänään tekeminen jäi sightseeing-hommiin. Huomenna onkin sitten ”pääpäivä”, eli ensimmäinen tapahtumapäivä, johon minä ja muut dudelaiset osallistuvat. Ja kun puhun meistä, tarkoitan muita kuin supersankari-Timiä, joka on ollut koutsaamassa WordCamp Europe -järjestäjiä tapahtumanjärjestäjän mentorin roolissa.

Voi olla, että en loppupäivänä jaksa lähteä enää kylille. Olen tyystin poikki. PS. Kuvia voi kärkkyä toistaiseksi lähinnä Instagram-storyistani.