Makaroni-jauheliha-sapuska jäähtyy pöydällä. Nyt on joutunut pinnistelemään, kun on syyskuunkin menot yllättäneet. 800-1000 euroa kuukaudessa ei ole meinannut riittää ruokaan neljälle hengelle, karkeasti 32 euroa per päivä, kahdeksan euroa per nuppi. Tullut kermaperseiltyä ja sitten on tietenkin se pirun inflaatio, joka on nostanut ruokien hintoja vähintään 30%.

Lihansyönti maksaa enemmän kuin koskaan, pitäisi siirtyä enempi kasvisruokaan – vaikka sitäkin on välillä tullutkin vedettyä. Suurin ongelma varmaankin se, että ei jaksaisi tehdä ruokaa itse pitkien päivien jälkeen ja valmiimpi maksaa. Vaimo on tehnyt monesti, kiitos hänelle siitä. Välillä vähän liiankin huono omatunto siitä, että saavun töistä valmiiseen pöytään.

Maanantai täynnä innovointia heti kahdeksalta aamusta. En lähde aamulenkille, jotenkin on vaan niin mukava loikoilla. Kauaa en tosin ehdi, sillä nukkumaanmenon venähtämisen vuoksi venyy heräämisajankohtakin. Perus. Kuudesta seitsemään tuntia ei ole kovin optimi. Saisi olla kahdeksan.

En minä tiedä. Tänään ärsyttää kaikki, ihan kaikki. Sitä ei ehkä päälle päin näe, mutta nyt ei maanantai toimi. Jotenkin väsyttää ja turhauttaa. En lähde listaamaan yksittäisiä asioita. Ehkä se on tämä loppukuun ankeus, rahan vähyys, mielenrauhan puuttuminen, iltojen pimeneminen, jääkaapin tyhjyys, luonnon kuoleminen. Ja kappas, listaan silti, vaikka muuta väitän.

Ahdistus ei ota laantuakseen. Maha kurnii tyhjyyttään. Päätän syödä ruokani, ennen kuin se jäähtyy.

Sunnuntait ovat positiiviisia päiviä. Sama kaava jatkuu kuin aiempinakin sunnuntaina. Nopeasti vilkaisin mitä olen kirjoittanut viime sunnuntaina, sitä edeltävänä ja sitä edeltävänä. Kyllä ihmisen pää on kummallinen. Vaikka luulemme tietävämme esimerkiksi ajasta ja sen kulusta, pää ei pysy mukana. Aikakäsitys on subjektiivinen ja laahaa aina perässä.

Aika on hämmentävä elementti. Tutkimusten mukaan ihmisen tietoisuus laahaa puoli sekuntia ulkomaailman tapahtumien jäljessä, mutta tajunta kuitenkin ikään kuin ajastetaan takaisin tosiaikaiseksi, niin että henkilö uskoo kokeneensa aistimuksen yhtä aikaa sen aiheuttaneen ärsykkeen kuten kosketuksen kanssa.

Psykologi William Jamesin (1842–1910) mukaan ihminen tuntee kokemuksen virrassa noin 12 sekuntia kestävän ”näennäisen nykyhetken”, kun taas Filosofi René Descartes taas piti aikaa välittömien nykyhetkien sarjana. Filosofi J. M. E. McTaggartin (1866–1925) mukaan aikaa ei ole olemassa.

Minun mielestäni aika on oleellinen osa tätä elämää. Välillä se tuntuu kulkevan hitaasti, välillä nopeasti. Englantilainen tieteilijä Adam Hart-Davis on tutkimuksillaan todentanut, että vanhoista ihmisistä aika tuntuu usein kuluvan nopeammin kuin nuoremmista, joka liittyy siihen, että nuori ihminen saa vanhaa enemmän uusia kokemuksia, jotka jäävät muistoina mieleen.

Lenkkisaunan jälkeen istun saunassa hiljaa ja yksin. Autuaan seesteinen olo, mistään ei kuulu ääntäkään siihen asti kun heitän kiukaalle lisää löylyä. Löylyvesi sihahtaa ja jäljelle jää vain höyryä, joka sekin haihtuu muuttuen kuumaksi ilmaksi. Aika tuntuu hetkeksi pysähtyneen. Nykynuoriso, kuten 13-vuotias tyttäreni, ei jaksa istua saunassa enää nykyään. Keskivertonuori varmaan tulisi hulluksi, jos pitäisi olla minuutinkin erossa älypuhelimestaan. Kaikkea sitä. Ja minä kun luulin olevani teknologiaorientoitunut ihminen.

Eilen jorisin jäljellä olevan elinajan käyttämisestä. Haluan saavuttaa asioita riittävän ajoissa, jotta ehdin nauttia hedelmistä vielä pitkän aikaa. Siksi panostan nykyään täysillä hyvinvointiini, joka tulee muunmuassa yrityksen vauhdittamisen muodossa. Aika on kaikista tärkein ja rajallisin valuuttamme. Käyttäkäämme se siis niin hyvin kuin suinkin osaamme.

Vihdoin lenkki kulkee vähän paremmin. Strava kuitenkin muistuttelee, että viikon intensiteetti on ollut liian kova.

Olen viime aikoina jostain syystä lukenut taas syöpäsairaiden päiväkirjoja, viimeksi Kutsumaton vieras ja sen jälkeen Mona-Liisa. Ehkä se on tämä syksyn ajankohta, näinä aikoina isäni sairasteli vaikeimmin loppuvuotta kohden ja tulee muistoja mieleen.

Jotenkin on merkillinen ajatus, että ihminen havahtuu lähestyvään kuolemaansa vasta sitten kun jokin pysäyttämätön sairaus tulee vastaan. Kuolemaan pitäisi osata suhtautua luonnollisesti ja hyväksyen jo paljon aikaisemmin, koska kaikki me kuolemme. Mutta se on vaikeaa. Maastohiihtäjä-muusikko Mona-Liisa Nousiainen oli kuollessaan 36-vuotias. Ei kolmekymppisenä vielä halua poistua tästä maailmasta. Olen yrittänyt itse ajatella, että kaikki tästä eteenpäin on bonusta. Haluan suhtautua kuolemaan niin, että se ei järkytä, ja että elämä on mielekkäämpää.

Kun päähän tulee ajatus ja ahdistus siitä, että niin paljon pitäisi vielä tehdä, pysähdyn hetken. Miten niin pitäisi? Kuka käskee? Oma sisäinen ääni se siellä itseltään taas vaatimassa asioita. Ei minun sitä kirjaa tarvitse nyt kirjoittaa, jos ei tunnu siltä. Ei minulla ole levy-yhtiötä, joka vaatisi musiikin tekemistä. Oleellista ovat ainoastaan asiat, joita juuri nyt haluan tehdä. Sitä ovat kotona ajan viettäminen, läheiset, viihde ja yrityksen vauhdittaminen.

En ole loputtomiin elossa, joten totta kai toivon, että minä ja läheiseni saisivat elää hyvää elämää ja siihen tähtään päivä päivältä. Esimerkiksi raha mahdollistaa asioita, enkä halua enää sitä tilannetta, että se loppuisi kesken.

Mutta ennen kaikkea on tärkeintä nauttia elämästä riippumatta siitä paljonko rahaa, aikaa tai meriittejä on. Se on (toivottavasti pitkä) matka, kunnes kuolee. Se on kuin hyvä elokuva, joka on nautinnollinen, kunnes se loppuu. Näitä ajatuksia olen pohtinut täällä lokikirjassa miljoonaan kertaan, mutta silti: Itseään on hyvä muistuttaa tästä aina kun voi.

On tarkoitus herätä seitsemältä. Ei siksi, että lähtisin tänäänkään lenkille, vaan siksi, että ehtisin ajoissa aloittamaan työpäivän. Ummistan silmäni mielestäni vain hetkeksi, mutta kun avaan ne, kello on jo kahdeksan. Hyppään sängystä ylös, kiirehän siinä tulee. Aamupalan kautta toimistolle.

Ehdin koodata pari tuntia ja sitten lähdetään Laajista kohti. Syyskuun työhyvinvointipäivän ohjelmanumerossa on Fatbikeillä ajelua. En ole ennen ajanut näin isolla pyörällä, joka on vieläpä sähköavusteinen. Reitti ei ollut vasta-alkajalle mikään helppo, täynnä kivikkoa ja juureikkoa. Sain reitiltä hyviä vinkkejä polkujuokseluun. Laajiksessa voisi käydä seuraavaksi, vielä kun ehtii ennen pimeitä ja lumia.

Vaikka pyöräily ei ole oma juttuni, kivaa meillä oli.

Jalkani eivät ole vieläkään ihan priimakunnossa. Rikoinkohan ne? Huomenna ajattelin lähteä kokeilemaan lenkkiä, mutta muuten viikonlopun aion ottaa ihan rennosti ja rauhassa.

Etäpäivä. Tänään ei ole jäänyt kalenteriin aikaa tehdä mitään yhtä asiaa yhtäjaksoisesti puolta tuntia pidempään. Koko päivä on ollut yhtä säläsilppua. Terapia, vaimon tulkkina optikolla, lounas, aspaa, koodia tuonne, silppua tänne. Huokaus. Se on vain hyväksyttävä, että näitäkin päiviä tulee vastaan.

Jalat ovat vieläkin harmillisen kipeät. Siksi päätän heti aamusta, että en lähde tänään juoksemaan. Päivän ramppailusta eri paikkoihin kertyy silti yli 10 000 askelta.

Illalla on omistajien monthly. Pää täynnä taas firman kehittämiseen liittyviä ajatuksia. Hyviä juttuja.

Nyt väsyttää. Kylläpä on vauhtia. Jotenkin tuntuu, että taas on liikaa. Eipä ole paljon musiikkia ehtinyt säveltää. Tai mitään muutakaan ylimääräistä. Mutta kyllä ne syyslomat ja joulun vapaat sieltä kolkuttelee. Nyt taotaan, kun rauta on kuumaa.