Mietin aamulenkillä juostessani, että onpas mennyt hyvin pidempi pätkä, siis elämässä ylipäätään, ei ainoastaan päivittäisessä juoksemisessa. Ei ole ollut suurempia haasteita elämässä, ongelmia tai mitään muutakaan, mitä nyt silloin tällöin kuten perjantaina pientä paniikkia ja elämänkumppanin pään krakailua. Nyt varmaan jinxasin, koska eihän nähtävästi hyvä voi jatkua loputtomiin. Ilman pahaa ei ole hyvää ja ilman hyvää ei ole pahaa. Kuulunee elämään, että nämä kaksi voimaa taistelevat huomiosta. Silti aina se yllättää.

Nimittäin iltapäivällä pojalla taas lämmin otsa. 37.6 astetta. Pohdimme mistä tämä johtuu, kun muita flunssan oireita ei ole ja poika ei valittele oloaan. Kyselen hieman tarkemmin ja yhdeksänvuotias sanoo, että poskea jomottaa. Tarkistan purukaluston ja huomaan, että takahammas näyttää oudolta. Flashbackinomaisesti muistuu mieleen muutaman kuukauden takainen hammaslääkäri, jossa minua vanhempana kehoitetaan pesemään pojan hampaat jatkossa, koska plakkia löytyy sen verran paljon. Enpä ole muistanut kiireissäni koko asiaa, vaan antanut pojan pestä itse hampaansa. Vika on minun.

Minulla on nykyään jonkinasteinen hammastrauma, joka on muodostunut muunmuassa isäni kuoleman myötä. Hänellä oli vaarallinen hammastulehdus sairauden loppuvaiheilla. Mutta kukapa myöskään tykkäisi katsoa kun lapsi kärsii. Ajatus siitä, että joudun katsomaan poikani hampaan poistoa tai juurihoitoa järkyttää. Saan samantien paniikkikohtauksen.

Soitan neuvontanumeroon, jossa sanotaan, että seurailkaa tilannetta ja antakaa kipulääkettä. Kuulemma hoitoon ei tarvitse tulla, ellei kuume nouse hälyttävästi yli 38 tai kipu ei poistu särkylääkkeellä. Aamusta on tarkoitus soittaa ohjeen mukaisesti heti kello kahdeksan kiireellisen hammaslääkäriajan.

Olisin halunnut, että sunnuntai menee jossain kivassa puuhassa, eikä kamalia miettiessä. Aivoni eivät jotenkin osaa nyt päästää irti tästä vaaran tunteesta, että jotain pahaa on edessä. Vaikka poika voi toistaiseksi ihan hyvin, en pysty rauhoittumaan. Tämä homma vesittää koko loppuviikonlopun nyt.

Juuri kun olen ottanut kaiken muun huomioon, jotain odottamatonta tapahtuu. Perinteinen sunnuntain migreeni ei sentään iskenyt, mutta nesteytys onkin ollut tänään kunnossa.

Yritän muistaa hengittää. Aamulla tiedetään enemmän.

Juostessani tänään kymmenen kilometrin lenkkiäni, mietin että onpa mukavaa juosta kun aurinko paistaa. Niin monena päivänä sitä on tullut juostua säkkipimeässä tai kolkon harmaassa säässä. Suomen talvi on välillä vitsaus.

Valolla on välitön virkistävä vaikutus ja se kohentaa myös mielialaa, kertoo ylilääkäri Timo Partonen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.

Yle: Lisääntyvä valo sekä tahdistaa että sekoittaa ihmistä

Sen sijaan sokeri taitaa olla aika pahaa myrkkyä. Tulut syötyä karkkia ja jo 100 gramman jälkeen iskee päänsärky. Pitänee vähentää.

Kerrankin ihanan lyhyt, normaali perjantai.

Palataanpas hetkeksi päivän alkuun. Herään noin viiden tunnin yöunien jälkeen ja pääsen vaivoin lenkille. Jään lenkin jälkeen kotiin etäilemään. Aamu on vaikea, eikä pelkästään minulla itselläni. Hyppään kahdeksan puheluun, olen hieman kuutamolla, mutta saamme asiat käytyä läpi. Pupellan samalla aamupalajogurttia marjoilla. Omat palaverit ovat mukavan rentoja, mutta pysymme silti asiassa.

Ensimmäisen palaverin jälkeen ehdin hoitaa joitakin tärkeitä juoksevia asioita kun jo alkaa toinen. Kirjanpitäjän kanssa vierähtää reilu tunti nopeasti. Raha ja numerot ovat lempijuttujani.

Välissä vähän itkettääkin. Tällä viikolla on ilman mitään kummallista syytä kesken kaiken iskenyt paniikkia. On jotenkin absurdia, miten iso kontrasti syntyy eri tunnetilojen välille, etenkin silloin kun asiat ovat periaatteessa hyvin, mutta oma pää sanoo itsensä irti. Puhtaasti oma tilanteeni harvoin aiheuttaa mitään kummempia, mutta sitten kun kyseessä en ole ainoastaan minä, se on joskus menoa. Ahdistus voi syntyä odottamatta. Olen empaattinen, tunteva otus. Mutta eteenpäin on mentävä.

Sushia myöhäisellä lounaalla (kiitos Veera), sitten kamppeet kasaan ja toimistolle. Koodikatselmointi koko tiimillä, muutama irtotaski lennosta ja kupille. Nollasiiderin voimin Lucky Baldwiniin ja turinaa sen ”toisen perheen”, eli työporukan kanssa. Välissä vähän palvelinhässäkkää, mutta en ota pulttia. Termuxin ja Slackin välityksellä tekniikka pelaamaan ja jatkuu. Rento fiilis säilyy koko illan ja on mukava jutella ihmisille.

Puoli seitsemän aikaan mieleen tupsahtaa, että olen tosiaan ollut tällä viikolla pitkiä pätkiä töissä. On parempi huomioida perhettäkin joskus. Aika hyvästellä työkaverit, ystävät, ainakin tämän viikon osalta.

Kotona muut saavatkin sitten jakamattoman huomioni. Lapset selittävät suu vaihdossa päivästään ja vaimonkin kanssa tulee jauhettua. Tietokoneella en enää tänään viihdy, lokikirjatekstinkin päätän nakutella puhelimella.

Nyt kelpaa köllötellä. En aio juurikaan puuttua työjuttuihin ennen maanantaita. Lepo ja palautuminen on tärkeää. Ja rakkaat läheiset.

Hyvää viikonloppua!

Terapiapäivä. Vähän laidasta laitaan, mutta 90% työasioita, työssä jaksamista ja työssä onnistumista. Olen terapeuttini mielestä edistynyt hienosti. Olen hyvä johtaja. Alan ehkä vihdoinkin uskoa niin. Ja nyt se ego uuniin.

Terapiasta töihin kävellessäni Risella tulee vastaan. Mukava turista. Vien terveiset eteenpäin.

Torstaipäivä on hyvä kaikin puolin. Hyvä työpaja, myynti puksuttaa, työntekijät viihtyy. Dudella on valoisa tulevaisuus.

Tässä päivästä parasta: Uusi laskutusominaisuus ja kerrankin työpäivä on normaalin mittainen.

Jos eilen oli hullu päivä, tänään oli vielä hullumpi. Töitä 8:50-22:20.

Istun toimistolla pitkän palaverintäyteisen päivän jälkeen kirjoittamassa tarjousta. Kello on 21:50. Muistan, että vartiointifirma iskee hälytykset päälle, jos hälyjä ei ole laitettu päälle kymmeneen mennessä. Soitan firmaan ja pyydän voitteko etäkytkeä hälyihin tunnin lisäaikaa.

Puoli yhdentoista maihin mennessä pääsen kotiin. Istahdan olohuoneen sohvalle. Hengähdän syvään. Mihin katosi 14 tuntia? Olen rättipoikki. Teen silti vielä budjetit, hoidan kasvit, laitan pyykit pika-asetukselle ja alan kirjoittamaan päiväkirjaa. Iltapalaleivät odottavat keittiön pöydällä. Apina hakkaa symbaalia aivoissa. Iltakuuden aikaan nautittu Battery Extended pitää vielä hetken hereillä. Onhan tällaisia päiviä ennenkin koettu, mutta tämä tunne on silti joka kerta yhtä uusi ja erikoinen.

Välillä kysyn itseltäni, että mitä ihmettä? Mutta on tämä yrittäjyys vain niin hienoa. En tätä tekisi, ellen tästä nauttisi. Asiat vain loksahtelevat koko ajan enemmän ja enemmän paikoilleen. Juna puksuttaa, oikealla raiteella ja vieläpä oikeaan suuntaan.

Janne kysyi minulta eilen jotenkin veikeästi, että haluatko olla köyhä vai menestyä. Haluan ehdottomasti jälkimmäistä, sillä olen ehtinyt köyhistellä liian ison osan elämästäni. Meillä on yksi elämä ja haluan tehdä siitä merkityksellistä. Jos voin tehdä siitä sellaista ja vieläpä rehellisellä työllä josta nautin, tämä kaikki on ollut sen arvoista. Yrittäjyys on se minun juttuni. Olen henkeen ja vereen yrittäjä, oman onneni seppä, nyt ja niin pitkään kuin minussa henki pihisee.

Koko muu perhe nukkuu ja tässä minä vain mietin työasioita. Mutta tavallaan olen mahdollistanut heille paremmat lähtökohdat tulevaisuuteen jo nyt verrattuna siihen mitä minulla itselläni joskus oli. Näitä pitkiä päiviä ei tule olemaan joka päivä. Nyt kaahataan, mutta pian nähdään myös vauhdin suora vaikutus. Kasvu sen kaikissa merkityksissä ei tule heti loppumaan.

Tästä päivästä jäi mahtava fiilis, varsinkin kun sain aivan puskista kehuja myös yhtiökumppaneiltani. Kiitin myös samalla heitä, sillä en minä mikään Jeesus ole. Kiitos Timi ja Juha, tuli hyvä mieli, sydänemoji tähän. Valtava itsetuntoboosti ja lisää varmuutta omaan tekemiseen. Olen salaa, nöyrästi ylpeä.