Päivän voi oikeastaan tiivistää näihin:
Kello on vähän yli neljä iltapäivällä. Olen tavanomaisella vapaapäivän 10km juoksulenkilläni ihan normaalisti ja olen siirtymässä Harjun urheilukentän jälkeen lenkkipolulle. Sää on mainio, aurinko paistaa. Huppari on liikaa, hiki valuu. Liki 12 asteen lämpötilassa voisi juosta jo t-paidalla, mutta pelaan varman päälle.
Edessä on mies kahden koiran kanssa. En tunnista koirarotuja, melko pieniä ja tavallisen näköisiä pitkäkarvaisia koiria. Yht’äkkiä molemmat koirat hyökkäävät kimppuuni. En ehdi reagoida, yritän väistää ja kaadun maahan märkään lumihankeen. Omistajalta lipeää ote talutushihnasta ja toinen koirista puraisee pohkeestani. Molemmat haukkuvat ja murisevat, hampaat esillä ja uhkaavan näköisinä. Juoksen karkuun. Pysähdyn turvallisen etäisyyden päässä ja tarkistan miten kävi. Jalassa ei vielä näy mitään.
Olen parinkymmenen metrin päässä miehestä ja hänen koiristaan. Katson ensin jalkaani ja sitten miestä, hämmentynyt ilme kasvoillani. Olen edelleen shokissa. Mies huutaa sammaltaen, ”sori, en nähnyt yhtään!”. Hän huojuu ja on selvästi päihtynyt. En jää selvittelemään asiaa, vaan jatkan hölkkäämistä Harjulle.
Hetken päästä pysähdyn taas. Jalkaa kirvelee. Vedän lahkeen ylös ja näen verta. Alkaa huippaamaan, paniikit tulille. En todellakaan muista olenko saanut jäykkäkouristusrokotetta aikuisiällä. Entä, jos tulee sepsis? Tai jokin muu bakteeri- infektio? Jalkani amputoidaan ja kuolen kitumalla siitä huolimatta.
Vaimo tulee hätiin tulkittuani kryptistä ”apua”-viestiäni. Tilaamme taksin päivystykseen. Ei ole juuri jonoja, joten pääsen heti hoitoon. Lääkäri sanoo, että ei ole mitään hätää, pintanaarmu vain. Antavat Tetanus-rokotteen, koska tiedoissani ei näy edellistä kertaa. Rokotteen antaneet hoitajat ovat ystävällisiä. Muistan taas miksi Suomi on hyvä maa. Täällä saa lähtökohtaisesti aina hyvää hoitoa.
Kun tulen huoneesta, purskahdan itkuun. Ahdistus helpottaa ja odottelen, jotta varmistuttaisiin ettei allergisia reaktioita tule piikistä.
Kotimatkalla taksinkuljettaja on mukavan puhelias. En yleensä puhu kuskeille, mutta nyt on kuin olisi vanhan kaverin tavannut. Uskaltudun kertomaan jopa kuskille lenkkikokemuksestani. Kuljettaja kertoo, että hänellä on kaveri joka lopettaisi ongelmakoiran, vaikka eläinrakas onkin. Kaikkia ei kuulemma voi auttaa. Päivystyksen edustalla olevalta taksitolpalta lähtee varmaan kaikenlaisia ihmiskohtaloita ja tyyppi kuulee varmasti kaikenlaista. Minunkaltaiseni lenkkeilijä on vain yksi tuhansista.
Kotona päälle pamahtaa migreeni. Siinä meneekin loppuilta. Päähän sattuu vielä tätäkin kirjoittaessa. Olen juuri menossa nukkumaan.
Elämässä voi sattua mitä vain, milloin vain. Mutta ainakaan en kuollut tänään. En vielä. Memento mori.
