Maanantai. Vähän nihkeä päivä jotenkin. Pilvistä ja pimeää. Tässä kohtaa viikot jotenkin toistavat itseään. Alan jo kaipaamaan valoisempia aikoja.

Tänään olen iloinen Cloudflaren R2 Object Storagesta, lasten Nintendon pelaamisesta ja Last of Usin uusimmasta jaksosta (vielä katsomatta). Lisäksi tykkään, kun kotona on leivottu. Tuoksuu hyvältä (vielä maistamatta).

Eiköhän se viikko tästä taas lähde käyntiin. Jos tänään pääsisi jopa ajoissa nukkumaan (niin varmaan).

Lauantai-illan migreeni on kuin muisto vain. Päätän silti ottaa rennosti ja pidän välipäivän lenkkeilystä tänään. Viikkotavoite jo suurinpiirtein juostu kuitenkin. Pitää varmaan selvittää tuo migreenin alkuperä, kun se on nyt lähes viikottaista. Ehkä kova työtahti, vähälle jäänyt veden juonti, liian alhaiset unimäärät ja jokin piilevä stressi varmaan syynä.

Huomaan, että nyt vapaa-ajalla en jaksa koodata tai säätää. Jos joku laittaa GitHub issuen, pistän sen todo-listalle tai ratkaisen välittömästi ja huokaisen syvään. En käy ihan 100% tällä hetkellä. En kuitenkaan koe olevani erityisen stressaantunut tai uupunut, mutta jotain henkistä väsymystä on havaittavissa. Jotain pientä innostun säätämään kuitenkin.

Tänään on saunottu ja rentoiltu. Vielä pitäisi keritä pelaamaan Overwatchia. Hyvin kerkiää, sillä kello ei ole vielä edes viittä. Aikaa on yllättäen enemmän, kun herää puoli kahdeksalta. Vapaa tuntuu oikeasti vapaalta nyt.

Kun nukkumaanmennessä olo on tämä parin tunnin pökräämisen jälkeen, on parempi mennä suoraan yöunille:

Melkoinen perjantai. Täynnä tekemistä. Päätän jo ennakkoon, että nukun puolitoista tuntia pidempään aamulenkin sijaan. Haluan nimittäin olla hieman virkeämpi aamukasin palaverissa. Viiden tunnin unilla keskittyminen alkaa liian helposti rakoilemaan ja haluan välttää tätä.

Päivä on yllättävän vilkas, mutta ehdin saada kaiken tehtyä mitä pitääkin. Hyvä yleisvire ja fiilikset katossa kaikkien tekemisestä. Nyt menee lujaa.

Päivän paras palaute tulee puskista:

Viikonloppu tulee menemään kolmen ällän taktiikalla: LLL, Lepoa, Lenkkiä ja Leffoja.

Avaan silmäni, mutta en näe eteeni. En kuule mitään. Huoneen valot tuntuvat hämärämmältä kuin ne oikeasti ovat. Olen pimeydessä, syvällä pääni sisässä. En pysty puhumaan, sillä rintakehäni päällä istuu jokin otus. Pelotan itse itseäni. Sekunti tuntuu tunnilta ja tunti minuutilta. Olen mustan kuution sisällä. En pääse ulos, vaikka haluaisin.

Tökin peukalolla otsaani. Mitä tapahtuu? Miksi olen asunnossa, jonka jätin taakseni yli kymmenen vuotta sitten? Miksi näen näitä asioita? Missä olen? Milloin olen? Voisiko joku auttaa?

Havahdun hetkeksi hereille mentaalisesta lukostani. Olen turvassa, mutta ei tunnu siltä. Solmu ei aukea kokonaan. Pikkuhiljaa. Tunnen oloni yksinäiseksi. Olen myös yllättynyt, sillä luulin unohtaneeni tämän tunteen ja nämä muistot. Luulin päässeeni tästä eroon.

Kaikki on hyvin nyt. Ei mitään hätää, hän sanoo. Aikaa on kulunut monta tuntia. Ahdistuksen taso on enää 5%. Nyt syön nämä helevetin nugetit ja nollaan aivoni Netflixillä. Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.

Terapiapäivä, kertaa kaksi.