Ahdistuksen taso on vakio. En ymmärrä miksi lomalla pitää ahdistua. Syynä on ehkä sisäinen ristiriita, koska identiteettini on rakentunut niin vahvasti työni ympärille. Jos en tee laskutusta, myyntiä, markkinointia, optimoi yritystä menestymään, optimoi fronttijuttuja, kikkaile laskentataulukkoja, suunnittele numeroita, budjetteja tai muuta Dudeen liittyvää, mitä sitten teen?
Loma yleensä on ikään kuin itseni etsimistä. Kun kaiken arjen ”pyörittämisen” ottaa pois, jäljelle ei oikein jää mitään. Lisäksi tavallaan toivoisin, että voisin edes lomaviikkona ”vaihtaa vapaalle”, mutta en kykene siihen. Tuntuu, että en voi lomavastaajaa päälle etenkään nykyään. Jos joku kysyy tarjousta, en voi vastata siihen ”sori, olen lomalla”. Ja sitä paitsi luen sähköpostini muutenkin.
Lomalla #InboxZero-ajattelu on vitsaus. Arkena nautin siitä, että sähköpostilaatikkoni on aina tyhjä. On helppo laittaa sähköposti lukematta arkistoon ja lisätä sähköpostin otsikolla tehtävä tehtävälistaan ja vastata sitten kun on sähköpostin läpikäyntiaika. Mutta lomalla ei voi tehdä näin, koska muuten viestin lähettäjä saisi vastauksen vasta viikon päästä. Kun ei ole sitä lomavastaajaa. Ehkä se tosiaan pitäisi laittaa päälle… (*laittaa lomavastaajan päälle…)
Vaikka en lukisikaan sähköpostiani, työasiat tuntuvat pyörivän mielessä. Luen bisnesaiheista kirjaa ja palan halusta luonnostella uutta ideaa Exceliin. Tiskejä laittaessa päässä pyörii taas uusi tapa optimoida firmaa. Äh.
On myös outo olo, kun Veera ei ole kotona.
Pikakelaus päivän alkuun. Tiistaipäivä on jotenkin sekava. Aamulla on tokkurainen olo, edellisyön vähäiset unet tuntuvat nyt. Kun lapset lähtevät kouluun, päätän jatkaa unia. Nukun kuin tukki seuraavat kolme tuntia. Jotenkin nukkuminen puoli kahteentoista kaduttaa ja olo on sen verran pökkelö edelleen, että jätän aamulenkin tekemättä. Niin ja joo, perhana, eihän enää edes ole aamu.
Katson kelloa uudestaan aamutoimien jälkeen ja tajuan, että jos haluan mennä kauppaan jättämättä poikaa yksin kotiin, minun on mentävä häntä vastaan koululle. Menisimme yhdessä kauppaan. Ehdin hyvin, kun riennän portille. Soitan pojalle, koska häntä ei näy. Hän vastaa, että on vastapäisellä portilla. Siellä hän pelailee puhelimellaan. Hyvät hyssykät, nyt se puhelin taskuun ja tumput käteen, täällä on viisitoista astetta pakkasta, sanon tomerasti. Poika tottelee ja lähdemme kaupalle.
Kaupassa pojalle tulee kyynel silmään. Äitiä ikävä. Niin minullakin. Halaamme. Vielä kolme yötä pitää jaksaa. Eiköhän me pärjätä. Tämä ikävä yllättää itsenikin. Minkäs sille voi, kun rakastaa.
Kotiin tullessa teen spagetti bolognesea. Se onnistuu aika hyvin. Pojan kanssa laitamme paljon Heinz-ketsuppia pastan päälle. Tytär ei arvosta, hänhän ei ketsupilla ruokaansa pilaa. Kukin tavallaan. Jälkkäriksi jäätelöä.
Hoidettuani pari työjuttua (sori), päätän että nyt on nollattava aivot. Menen Overwatchin maailmaan, johon uhraan yli kolme tuntia. Sitten on aika poistua iltapalalle. Paitsi että en edes mene iltapalalle, vaan palaan koneelle säätämään CSS:ää. Jep. Tähän on tultu.
Ehkä tämä loma tästä aukenee, viimeistään huomenna kun saan sovitun palaverin alta pois. Ei pitäisi ikinä edes vahingossa sopia palaveria lomaviikolle. Vieläpä noin keskelle viikkoa.
Ärsyttää toden teolla kun en vain osaa lomailla. Kertokaa joku, miten se onnistuu?
