Kun edellisen yön unipisteet ovat 20/100, seuraavan sentään 84/100. Unenlaatu on kuitenkin tasaisen huono. Liikaa ajatuksia mielen päällä.

Tänään havahdun siihen, että en ole puhunut äidilleni kahteen kuukauteen. Meillä on lämpimät välit, mutta jotenkin on ollut niin paljon töitä, että olen unohtanut läheiseni. En ole ollut veljienikään kanssa tekemisissä pitkään aikaan. Korjaan heti tilanteen viestillä.

Elämäni kuluu aivan liian paljon työn touhussa ja välipäivät kuluu palautumiseen. Aikaa ja energiaa ei tunnu jäävän mihinkään muuhun. Se tuntuu surulliselta. Tänäänkään en ole ollut tarpeeksi läsnä lapsilleni.

Tällaisenkö perinnön haluan jättää? Että isä teki aina töitä, eikä ollut mukana? Ei tunnu hyvältä. Toivon muutosta, mutta jatkan silti samaan malliin… toisaalta, mikään muutos ei tapahdu hetkessä. Mutta kunpa edes loppuvuoteen mennessä olisin pystynyt ruuvaamaan kalenterini kuntoon.

Yksi asia kerrallaan. Teen parhaani. Koittakaa ymmärtää. Vaikka nautin työstäni, ei elämä voi olla pelkkää työtä. Juuri nyt se on sitä, mutta kyllä tämä tästä helpottaa. Kesälomatkin ja kaikki tulossa. Eiköhän se siitä.

Huonosti nukutun yön jälkeen seuraava päivä on selviytymistaistelua. Mutta päivätavoitteissa on pysytty. Siitä todisteena tämä kirjoitus.

Ahdistuksen vallatessa mielen, tulee olo, että olisi parempi luovuttaa ja antaa olla. Haistattaa ja poistua paikalta. Jättää leikki kesken. Hermostua, pillastua ja pistää kaikki paskaksi. Matalaksi. Sanoa itselleen, että ei ole mitään menetettävää. Vaihtaa maisemaa. Unohtaa kaikki tähän asti koettu. Mutta sitten herään, palaan tilanteeseen ja todellisuuteen kuin elokuvan kohtauksessa, nyökyttelen ja otan faktat käteeni, totean lakonisesti ja siirryn eteenpäin. Viiliä pyttyyn. Jäitä hattuun. Sanon sanottavani. Olen olevuuteni. Unohdan egoni. Pitkämielisyyteni ottaa vallan, kuten kuuluukin. Kai.

Minäminä-logikirja kyllästyttää, mutta minun valtakuntani tämä onkin. Ja niin pitääkin. Se viimeinen etappi, jonne ulostan ajatukseni. Terve itsetunto lienee sellainen, ettei jatkuvasti koe huonoa omatuntoa omasta tekemisestä tai itsestään puhumisesta, mutta ei myöskään nosta itseään tarpeettomasti esille. Olen vielä vähän liikaa toista ääripäätä. Jotain keskeltä pitäisi pyrkiä olemaan. Jos jotain, niin pyrin aina olemaan kaikkia kohtaan kunnioittava. Tuskin siitä on ainakaan haittaa. Vielä pitäisi opetella olemaan kunnioittava itse itseäni kohtaan.

Olen viime aikoina oppinut ruuvaamaan rajojani ja sanomaan kenties ensimmäisiä kertoja elämässäni hienovaraisesti ei. En aio enää ajatella ensin muita ja sitten vasta itseäni. Asettelun on käännyttävä toisin päin, koska palvelemalla itseäni voin kaikista parhaiten myös ottaa huomioon muut. Se on jännä, miten tätä ei aiemmin nähnyt näin. Ja turpa kiinni ego siellä, en puhu nyt itseni nostamisesta. Tiedän paikkani ja mikä minulle kuuluu. En koskaan mielestäni vaadi mitään mahdottomia. Olen aina nöyrtynyt ja lytännyt itseäni. Nykyään uskallan olla minä. Uskallan osata, olla ylpeä, rakastaa, sanoa ja elää. Jos se on väärin, en tiedä mikä on oikein.

Ei on uusi kyllä. Kyllä itselleni, ja sitä kautta muille.

Taas on maanantai. Ihan pirun harmaata ja kylmää, niin ulkona kuin pään sisälläkin. Työpäivä sujuu sentään siihen nähden ihan hyvin.

Kevätväsymystä on ilmassa.

Harmaa ja ikävystyttävä päivä. Huhtikuun 23. ja sataa lunta. Juoksulenkillä ei silti tule vilu, kun juoksee kovaa. Vajaan tunnin lenkki tuntuu hyvältä. Lähes 30 kilometriä tällä viikolla, ei hassummin.

Nyt ei oikein nappaa mikään. En tiedä mitä teen seuraavaksi. Tunnekartasto-kirjassa sanotaan hienosti, että ihminen pakenee ahdistustaan fiktioon. Niin taidan tehdä nytkin.