Menee taas valvomiseksi, joten unet venähtää. Ihan sama. Herään virkeänä ja elinvoimaisena, joten syön aamupalan ja lähden juoksemaan. Ei ole suunnitelmaa, juoksen vain. Saan kuunneltua loppuun erään huumeidenkäytöstä kertovan surullisen kirjan, jossa monia kohtaa karu kohtalo. Pysähdyn ja kirjoitan filosofisia Mastodoniin tuoreeltaan.

Pitkä juoksulenkki on aina jotenkin erilainen. Tällä kertaa maasto on täynnä lätäkköjä ja jäätikköä vuoron perään. Sukat kastuvat, mutta ei haittaa, jatkan juoksemista. Metsässä linnut laulavat. Poluille on mukava päästä. Kangas, Heinälampi, Seppälä, Huhtasuo, Kangaslampi, Ahonlaita, Jyväsjärven rantaraitti, Mattilanniemi, koti. Täynnä on 22.33 kilometriä ja samalla vuoden ensimmäinen puolimaraton.

Matkalla ei tule nälkä, mutta tietenkin parikymmentä kilometriä vähän ottaa jalkoihin. Koko lenkkiraportti löytyy Stravasta.

Loppupäivä pelkkää chillailua. Pitänyt keittää kahvia, mutta ei ole saanut aikaiseksi. En ole tehnyt yhtään mitään. Jotenkin edes pelaaminen ei innosta.

Ehkä keitän kofeiinittomat.

Launtait ovat keskimäärin mukavempia päiviä. Tämän viikon lauantai ei tee poikkeusta kaavaan. En lähde lenkille tänäänkään, antaa olla tältä viikolta. Nyt on aika levätä.

Ulkona sataa vettä koko päivän. Vetistä jäätä ja loskaa. Ei kiitos.

Mastodonia, Overwatchia, elokuvia. Kelpaa.

Viikko kulminoituu perjantaihin. En pääse taaskaan lenkille, koska haluan nukkua. Menkööt tämä viikko näin.

Työpäivä on yllättävän rento. Aamulla on pitkästä aikaa mukava jauhaa Timin kanssa. Kaipasin tätä. Vähän höyryjä ulos. Kahvia ja liiketoimintaa. Homma kääntyy taas positiivisen puolelle.

Tänään on pitkästä aikaa se tietty ”perjantain taika” ilmassa. Kaikilla tuntuu olevan rento fiilis ja toimistolla raikaa puheensorina. Ei tähän kaljaa tarvita, fiilis on sama, luontaisen huumaava.

”Full stop” kerrankin neljän jälkeen. On suorastaan ihanaa olla kotona syömässä karkkia ilman mitään velvoitteita.

Ihan paras päivä, vaikka väsyttää. Stressi on väistynyt. Tervetuloa viikonloppu, sinua on odotettu.

Kun lapset ovat menneet nukkumaan, säädän Philips Hue-valot The Midnight Monsters -asetukselle, eli levyn kannen väreihin:

Suosittelen. Upea levy.

Päätä särkee. Koko päivän kestänyt jomotus äityy migreeniksi. Olen yrittänyt sinnitellä liian pitkään. Nyt on pökerryttävä ja lopetettava näytön tuijottelu. Huomenna uusiksi.

Kävelen pitkin loskaista katua. Oikean kengän kengännauhat aukeavat. En jaksa välittää. On vaikea hengittää, kun ahdistaa niin paljon. En tohdi pitää pientä poikaani kädestä kiinni, sillä lääkäri on juuri todennut hänellä syyhypunkin käytäviä kämmenselässä.

Juuri tätä en olisi kaivannut juuri tähän väliin, vastahan ne kihomadot lusittiin alkuvuodesta. Eniten tuntuu lompakossa, neljä-vitun-sataa euroa pelkkiin lääkkeisiin, kun koko perhe pitää hoitaa. Terveys on tärkein, mutta ei ristus. Onneksi en ole nykyään enää ihan persaukisimmista päästä, mutta kyllä tämä silti tuntuu sielussa, etenkin kun raha on kivasta pois. Pitäisi osata ajatella tästä jotenkin positiivisemmin, mutta en vain nyt pysty.

Infernaalinen väsymys on ottanut vallan ja sen takia olen missannut aamun lenkin. Etäpäivä ei ota alkaakseen millään ja minun pitää todella psyykata itseni kello aamun myyntipalaveriin. Tuntuu, että tämä viikko on jotenkin tuhoon tuomittu, mikään ei lähde ja kaikki hommat tuntuvat kasaantuvan ja laahaavan hitaasti eteenpäin. Hoidan tehtävän toisensa jälkeen kunnialla ja vaikka tähän mennessä 20 tehtävää on jo tehtynä, tuntuu silti että olen maailman turhin jätkä.

Nyt tunnistan stressin. Pitäisi laittaa tarjouksia, pitäisi tehdä markkinointikamppista, PDF:ää (en aio sanoa sitä sanaa, jolla on hieman eri merkitys), pitäisi hoitaa laskutukset loppuun, pitäisi tsekata vielä tiimin koodit. Kunhan ei tarvitse enää lisätä omia hommia, vaikkapa jonkin laajemman koodaamisella, se tästä vielä puuttuisi (okei, yksi sellainenkin vielä on, mutta sitä ei lasketa).

Ärsyttää stressata, koska lähes kaikki mitä teen on kuitenkin mukavaa tekemistä, sellaista mitä teen mielelläni ja haluan tehdä. Mutta eipä se siitä kiinni olekaan, sillä kivakin tekeminen kuormittaa. Tulee aina mieleen terapeuttini sanat: ”Sinun pitää opetella laiskottelemaan” – siis oikeasti lorvimaan, rötväämään sohvalla ja sipsiä syöden. Sitä en oikein ole osannut viime aikoina tehdä.

Välillä mietin miten yksityiskohtaisesti viitsin kirjoittaa, kun juttujani voi lukea kuka tahansa mistä tahansa. Lukijoissa voi olla asiakkaita, potentiaalisia asiakkaita, työkavereita, sukulaisia tai ketä tahansa. Mutta eivät nämä mitään salaisuuksia ole. Jos en kirjoittaisi avoimesti, en olisi minä. Ajatukseni eivät satuta ketään ja ne auttavat itseäni. Tiedän mitä osaan, kuka olen ja milloin minulla on huono päivä. Avoimuudella olen päässyt tähän pisteeseen missä olen. Ei sitä auta kaunistella. Kiiltokuvat roskiin.

Tämän päivän lokikirjan kirjoitan poikkeuksellisesti kesken työpäivän, koska minun on pakko saada tämä ahdistus jollain tapaa ulos. Muuten se kasvaa ja kaikki on perseestä. Hirviö kerkesi jo tehdä pesän rintalastan sisäpuolelle, eikä sille mahda mitään. Mutta ainakin osa mustasta ektoplasmasta on vuodettu ulos, lokikirjan tekstimuotoon. Helpottaa, edes vähän.

Nyt. Jatkuu. Kaaos.