Hyvät yöunet. Ilo herätä päivään, kun päänsärky on tiessään. Tänään luvassa rentoilua. Käymme päivällä Stadiumissa ostamassa rouvalle uudet kengät lenkkeilyyn, mutta muuten saa olla rauhassa kotona. Vähän jännittää iskeekö päälle taas päänsärky, mutta säännöllisellä syömisellä se pysyy poissa. Sen sijaan sellaista lievää omituista vatsakipua on ollut, jota ilmennyt nyt ihan randomisti. Ehkä pitäisi käydä se vielä tutkituttamassa. Viimeistään kikherne-pinaattisopan jälkeen on hyvä olla, eikä vatsakipukaan enää vaivaa.

Tuntuu kuin seitsenkymppiseltä. Koko ajan jotain paikkaa kolottaa. Kivuista tietysti eilinen koiraepisodi aiheutti lähinnä rokotekohdan puutumisen. Haava ei enää satu. Mutta miksi aina jotain?

Nyt loppuillan kyllä pelaan. En mieti, enkä murehdi. Nyt rätkitään päitä.

Päivän voi oikeastaan tiivistää näihin:

Kello on vähän yli neljä iltapäivällä. Olen tavanomaisella vapaapäivän 10km juoksulenkilläni ihan normaalisti ja olen siirtymässä Harjun urheilukentän jälkeen lenkkipolulle. Sää on mainio, aurinko paistaa. Huppari on liikaa, hiki valuu. Liki 12 asteen lämpötilassa voisi juosta jo t-paidalla, mutta pelaan varman päälle.

Edessä on mies kahden koiran kanssa. En tunnista koirarotuja, melko pieniä ja tavallisen näköisiä pitkäkarvaisia koiria. Yht’äkkiä molemmat koirat hyökkäävät kimppuuni. En ehdi reagoida, yritän väistää ja kaadun maahan märkään lumihankeen. Omistajalta lipeää ote talutushihnasta ja toinen koirista puraisee pohkeestani. Molemmat haukkuvat ja murisevat, hampaat esillä ja uhkaavan näköisinä. Juoksen karkuun. Pysähdyn turvallisen etäisyyden päässä ja tarkistan miten kävi. Jalassa ei vielä näy mitään.

Olen parinkymmenen metrin päässä miehestä ja hänen koiristaan. Katson ensin jalkaani ja sitten miestä, hämmentynyt ilme kasvoillani. Olen edelleen shokissa. Mies huutaa sammaltaen, ”sori, en nähnyt yhtään!”. Hän huojuu ja on selvästi päihtynyt. En jää selvittelemään asiaa, vaan jatkan hölkkäämistä Harjulle.

Hetken päästä pysähdyn taas. Jalkaa kirvelee. Vedän lahkeen ylös ja näen verta. Alkaa huippaamaan, paniikit tulille. En todellakaan muista olenko saanut jäykkäkouristusrokotetta aikuisiällä. Entä, jos tulee sepsis? Tai jokin muu bakteeri- infektio? Jalkani amputoidaan ja kuolen kitumalla siitä huolimatta.

Vaimo tulee hätiin tulkittuani kryptistä ”apua”-viestiäni. Tilaamme taksin päivystykseen. Ei ole juuri jonoja, joten pääsen heti hoitoon. Lääkäri sanoo, että ei ole mitään hätää, pintanaarmu vain. Antavat Tetanus-rokotteen, koska tiedoissani ei näy edellistä kertaa. Rokotteen antaneet hoitajat ovat ystävällisiä. Muistan taas miksi Suomi on hyvä maa. Täällä saa lähtökohtaisesti aina hyvää hoitoa.

Kun tulen huoneesta, purskahdan itkuun. Ahdistus helpottaa ja odottelen, jotta varmistuttaisiin ettei allergisia reaktioita tule piikistä.

Kotimatkalla taksinkuljettaja on mukavan puhelias. En yleensä puhu kuskeille, mutta nyt on kuin olisi vanhan kaverin tavannut. Uskaltudun kertomaan jopa kuskille lenkkikokemuksestani. Kuljettaja kertoo, että hänellä on kaveri joka lopettaisi ongelmakoiran, vaikka eläinrakas onkin. Kaikkia ei kuulemma voi auttaa. Päivystyksen edustalla olevalta taksitolpalta lähtee varmaan kaikenlaisia ihmiskohtaloita ja tyyppi kuulee varmasti kaikenlaista. Minunkaltaiseni lenkkeilijä on vain yksi tuhansista.

Kotona päälle pamahtaa migreeni. Siinä meneekin loppuilta. Päähän sattuu vielä tätäkin kirjoittaessa. Olen juuri menossa nukkumaan.

Elämässä voi sattua mitä vain, milloin vain. Mutta ainakaan en kuollut tänään. En vielä. Memento mori.

Olen aivan hiton väsynyt. En pysty keskittymään mihinkään, edes tähän tekstiin. Pakko varmaan mennä pian nukkumaan, kun en pysy hereillä.

Mikään koodi ei ole niin tärkeää, että pitää yöuniaan menettää. Silti vaan teen tätä. Ja kaikki pitää tehdä aina niin vimosen päälle, miksi?

Silmiä särkee, kun en ole taaskaan koko viikolla nukkunut yhden ainutta täyttä yötä.

Jonkin on pakko muuttua.

Alkaa mennä suorittamisen puolelle. 9-20 työpäivä ei ole välttämätön. Vaikka menoa olisikin ke-to, niin ei työtä tarvitse tehdä ”pankkiin” sitä varten. No, tulipahan tehtyä vähän ekstraa.

Olen hiljattain ottanut Daylion taas käyttöön, jotta voin träkätä esim. kuinka usein viikossa teen pitkää päivää.