Harmaa ja ikävystyttävä päivä. Huhtikuun 23. ja sataa lunta. Juoksulenkillä ei silti tule vilu, kun juoksee kovaa. Vajaan tunnin lenkki tuntuu hyvältä. Lähes 30 kilometriä tällä viikolla, ei hassummin.

Nyt ei oikein nappaa mikään. En tiedä mitä teen seuraavaksi. Tunnekartasto-kirjassa sanotaan hienosti, että ihminen pakenee ahdistustaan fiktioon. Niin taidan tehdä nytkin.

Kaunis päivä, mutta en ole käynyt tänään ulkona. Sen sijaan pelaan Overwatchia. Testailen joitakin pianoplugineita, mutta varsinaisia sävellyspuuhia ei jatkettukaan tänään. Ja Lotan ääni on hieman poissa, ilmeisesti pientä flunssaa.

Boneless kanansiipiä. Lisää pelailua. Iskee jäätävä päänsärky. Olen juonut liian vähän vettä tänään. Kaksi Buranaa auttaa.

Ahdistusta. Kuolemanpelkoa. Memento mori, kyllä minun pitäisi tämä jo osata. Täytän CORE-OM-setit, jotta saan terapian jatkoasiat kuntoon. Nopeasti se aika rientää. Sekin hirvittää. Taas on se kylmä kalman tunne.

Istahdan sängylle. Kasvit on kasteltu. Aurinko laskee ja valaisee koko asunnon. Kaunista.

Ei ihan niin optimi lauantai kuin olisi voinut olla. Fiilikset heitelleet liikaa. Kaipaan tasaisempaa.

Nyt luen kirjaa.

Nukun yli kahdeksan tuntia, mutta olen silti armottoman väsynyt aamulla. Lenkille ei tule lähdettyä, sen sijaan syön hitaasti aamupalan ja lähden lompsimaan toimistolle. Päivä on aurinkoinen, fiilis tasapaksu.

Toimistolla on jälleen mukavaa, kaikki ovat hyvällä fiiliksellä. Myyntipalaverikin sujuu hienosti. Päivä menee nopeasti, kun on palaveria toisensa perään. Saan paljon aikaan, vaikka tuntuu, että mitään ei mukamas taas kerkiä.

Kuuden maissa kotiin ja rentoilemaan. Perjantaina tehtävälistan tyhjennettyään on onnistunut fiilis.

Lotta kysyy milloin tehdään niitä biisejä. En jaksaisi, mutta sanon silti, että vaikka heti, jos kasaat mikin. Ja onpas meillä hauskaa monta tuntia. Saamme vain murto-osan ensimmäisestä kappaleesta aloitettua, mutta se ei haittaa. On mukavaa tehdä musiikkia yhdessä. Muusikko ja tuottaja. Pro-meininki. Huomenna jatkuu.

Repaleinen päivä, mutta saan silti paljon aikaan. Kerrankin lopetan työt viideltä. Lähden heti työpäivän jälkeen juoksulenkille. 15 kilometriä shortseissa ja t-paidassa, jalka tuntuu kevyeltä. Kesä on täällä.

Parempi päivä. Enimmäkseen ei ahdista. Liian pitkä työpäivä, mutta minkäs teet, kun päivä on täynnä tapaamisia. Haluaisin hieman avautua tähän siitä miten tämän kaupungin eräässä koulussa suhtaudutaan koulukiusamiseen, mutta taidan jättää välistä, etten anna liikaa tuntomerkkejä. Suututtaa liikaa. Kyllästyttää. Syke nousee ja ahdistus kasvaa, kun edes mietin tätä. Antaa olla.

Huomenna terapia ja kaksi palaveria, joista toinen siirtyi tiistailta. Tuolloin yksinkertaisesti unohdin flow-tilassani. Tänään puolen päivän aikaan huomaan, että Macin kalenterini ilmoitukset ovat pois päältä. Eipä ihmekään, että on joskus mennyt ohi, kun ovat puhtaasti muistin varassa.

Välillä tuntuu, että päivät rullaavat työn ja väsymyksen välissä. Tätäkö tämä on? Onko muuta? Saisinpa olla vuorilla kirjoittamassa kirjaa. Tai rannalla miettimättä bisneksiä. Ehkä ne ajat koittavat vielä. Toivottavasti elän sinne asti.

Miksi kaikkea hyvää pitää odottaa? Miksi asioita ei tapahtuisi kerrankin vähän nopeammin? Toisaalta, nyt elän aika hienoa aikaa ja asiat todella nopeutuvat. Ehkä kitkuttelun ajat ovat vihdoin takanapäin.

Tekisi mieli pyyhkiä edelliset rivit tyhjäksi. Mutta antaapa olla.