Ahdistuksen vallatessa mielen, tulee olo, että olisi parempi luovuttaa ja antaa olla. Haistattaa ja poistua paikalta. Jättää leikki kesken. Hermostua, pillastua ja pistää kaikki paskaksi. Matalaksi. Sanoa itselleen, että ei ole mitään menetettävää. Vaihtaa maisemaa. Unohtaa kaikki tähän asti koettu. Mutta sitten herään, palaan tilanteeseen ja todellisuuteen kuin elokuvan kohtauksessa, nyökyttelen ja otan faktat käteeni, totean lakonisesti ja siirryn eteenpäin. Viiliä pyttyyn. Jäitä hattuun. Sanon sanottavani. Olen olevuuteni. Unohdan egoni. Pitkämielisyyteni ottaa vallan, kuten kuuluukin. Kai.
Minäminä-logikirja kyllästyttää, mutta minun valtakuntani tämä onkin. Ja niin pitääkin. Se viimeinen etappi, jonne ulostan ajatukseni. Terve itsetunto lienee sellainen, ettei jatkuvasti koe huonoa omatuntoa omasta tekemisestä tai itsestään puhumisesta, mutta ei myöskään nosta itseään tarpeettomasti esille. Olen vielä vähän liikaa toista ääripäätä. Jotain keskeltä pitäisi pyrkiä olemaan. Jos jotain, niin pyrin aina olemaan kaikkia kohtaan kunnioittava. Tuskin siitä on ainakaan haittaa. Vielä pitäisi opetella olemaan kunnioittava itse itseäni kohtaan.
Olen viime aikoina oppinut ruuvaamaan rajojani ja sanomaan kenties ensimmäisiä kertoja elämässäni hienovaraisesti ei. En aio enää ajatella ensin muita ja sitten vasta itseäni. Asettelun on käännyttävä toisin päin, koska palvelemalla itseäni voin kaikista parhaiten myös ottaa huomioon muut. Se on jännä, miten tätä ei aiemmin nähnyt näin. Ja turpa kiinni ego siellä, en puhu nyt itseni nostamisesta. Tiedän paikkani ja mikä minulle kuuluu. En koskaan mielestäni vaadi mitään mahdottomia. Olen aina nöyrtynyt ja lytännyt itseäni. Nykyään uskallan olla minä. Uskallan osata, olla ylpeä, rakastaa, sanoa ja elää. Jos se on väärin, en tiedä mikä on oikein.
Ei on uusi kyllä. Kyllä itselleni, ja sitä kautta muille.